"Niin kyllä."
"Mutta silkkiä ei valmistettu Länsi-Euroopassa ennenkuin kolmesataa vuotta Constancen kuoleman jälkeen. Ja tuo piirros on Rubensin tekemä luonnos Maria di Medicistä."
"Samantekevä", sanoi rouva Byron levollisesti. "Mitä sillä on väliä, jos puku on kolmesataa vuotta myöhemmältä ajalta, kun nainen sen sisässä on seitsemänsataa vuotta myöhemmältä? Mikä voi olla suurempi anakronismi kuin prinssi Arthurin kuolema kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä lukien Panopticoni-teatterin näyttämöllä? Minä olen ymmärtääkseni taiteilija, joka annan elämän jollekin kaunokirjalliselle luomalle, enkä suinkaan mikään täysikasvuinen lapsi, joka leikkii jäljittelevänsä jotakin henkilöä Markhamin 'Englannin historiasta'. Minä pidän sellaista pukua, joka vaatettaa minua. En voi näytellä, jos tunnen olevani homssumainen."
"Mutta mitä ohjaaja sanoo?"
"Minulleko? Ei mitään", sanoi rouva Byron, ja hänen tyyneydestään saattoi ymmärtää, että ohjaajan oli paras jättää kaikki sanomiset. "Sitäpaitsi, ette suinkaan luule, että hän on mikään oppinut mies, vai mitä? Ja kun hän itse tulee pitämään haarniskaa, joka ilmeisesti on tehty vast'ikään Birminghamissa, niin — —!" Rouva Byron kohautti olkapäitään eikä välittänyt ohjaajan mielipiteestä edes niin paljoa, että olisi lopettanut lauseen.
"Onko tämä lady Constancen osa mieliosianne?"
"Ikävä, hyvä neiti", sanoi rouva Byron hajamielisesti. "Miehet näyttävät siinä naurettavilta, eikä se vedä."
"Epäilemättä", sanoi Lydia, tarkaten hänen kasvojaan. "Mutta minä puhuin etupäässä teidän persoonallisista tunteistanne tuota henkilöosaa kohtaan. Onko teistä esimerkiksi mieluista kuvata äidillistä hellyyttä näyttämöllä?"
"Äidillinen hellyys", sanoi rouva Byron äkillisellä ylevyydellä, "on aivan liian pyhä asia jäljiteltäväksi. Onko teillä lapsia?"
"Ei", sanoi Lydia kainosti. "En ole naimisissa."