"Teidän pitäisi saada lapsi: se tekisi teille hyvää, sekä ruumiillisesti että henkisesti. Äitiys on sinänsä kasvattavaa."
"Arveletteko, että se sopii jokaiselle naiselle?"
"Ehdottomasti. Poikkeuksetta. Ajatelkaahan vain, hyvä neiti Carew, sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jolla teidän on hoivattava lasta — kuinka teidän on katsottava sen pienillä silmillä ja omilla viisailla silmillänne samalla haavaa — kuinka teidän on kärsittävä soimaamatta sen viattomuudessaan teille tuottamat kivut — kuinka on annettava anteeksi sen sadat pikku itsekkyydet — kuinka on elettävä alituisessa pelossa, ettei vain haavoittaisi sen herkkää tunteellisuutta tai herättäisi sen katkeraa loukkautumista vääryyksillä ja oikuilla. Ajatelkaa, kuinka teidän on vartioitava ja hillittävä itseänne, harjoitettava ja kehitettävä itsessänne kaikkea, mikä voi auttaa teitä vetämään puoleenne ja säilyttämään maailman arkatuntoisinta rakkautta! Uskokaa minua, äitinä olo on verraton kokemus. Se on ruhtinaallinen hyvitys siitä, että on syntynyt naiseksi."
"Kuitenkin", sanoi Lydia, "minä toivon, että olisin syntynyt mieheksi. Koska te näytätte ajatelleen syvästi näitä asioita, tahtoisin tehdä teille erään kysymyksen. Ettekö luule, että perehtyminen johonkin taiteeseen, joka vaatii vuosikausien itsetutkistelua ja harjoitusta — esimerkiksi sellaiseen kuin teidän — on myöskin kasvatuksena hyvin arvokasta? Melkein yhtä hyvää kouluutusta kuin äitiys, eikö niin?"
"Mitä tyhjiä!" sanoi rouva Byron varmasti. "Ihmiset tulevat maailmaan valmiina. Minä menin näyttämölle kahdeksantoista vanhana ja onnistuin heti paikalla. Jos olisin tuntenut jonkunverran maailmaa tai ollut neljä vuotta vanhempi, olisin ollut heikko, kömpelö, arka ja lattea; olisi kestänyt kymmenen vuotta, ennenkuin olisin pystynyt raahautumaan esiin. Mutta minä olin nuori, intohimoinen, kaunis, ja vielä lisäksi kauhea; olin näet karannut kotoani kaksi vuotta aikaisemmin ja kokenut julman pettymyksen. Näyttämöhomman opin yhtä helposti ja ajattelematta kuin lapsi oppii rukouksen: loppu tuli minulle luonnon mukana. Olen nähnyt toisten kuluttavan vuosia kamppaillessaan huonoa ääntä, kömpelöä vartaloa ja arkuutta vastaan, ja lisäksi kymmentä muuta puutetta vastaan, jotka olivat olemassa vain heidän mielikuvituksessaan. Heidän kamppailunsa lienee ehkä kasvattanut heitä, mutta jos heillä olisi ollut tarpeeksi neroa, eivät he olisi tarvinneet kamppailua eikä kasvatusta. Ehkäpä siinä on syy, miksi nerot ovat niin epävakaisia olentoja ja keskinkertaiset ihmiset niin säädyllisiä. Myönnän, että olin hyvin rajoitettu ensi aikoja esiintyessäni: olin kerrassaan kykenemätön komediaan. Mutta en ruvennut koskaan näkemään sen vuoksi mitään vaivaa; ja vähitellen, kun aloin hiukan kypsyä ja nähdä niiden asiain typeryyttä, joista ennen olin tehnyt niin suuren numeron, tuli komediakin minulle etsimättä, samoin kuin romanttinen murhenäytelmä oli tullut aikaisemmin. Luulen, että se olisi tullut aivan samoin, jos olisin nähnyt vaivaa siihen päästäkseni, paitsi että olisin lukenut sen saavutuksen omain ponnistusteni ansioksi. Useimmat uurastavat ihmiset luulevat itse tehneensä itsestään sen, mitä he ovat — hyvin samaan tapaan kuin jos lapsi luulisi itse saaneensa itsensä kasvamaan."
"Te olette tapaamistani taiteilijoista ensimmäinen", sanoi Lydia, "joka ei väitä taidetta kaikkein vaivalloisimmaksi kaikista kutsumuksista. Kaikki he kieltävät neron olemassaolon ja lukevat kaikki saavutukset työskentelyn ansioksi."
"Tietysti itsekukin hyötyy ison joukon kokemuksesta; ja työtä on näyttämöllä yllinkyllin. Mutta minun oma neroni se on, joka tekee minut kykeneväksi käyttämään hyväkseni kokemuksia ja työskentelemään näyttämöllä, sensijaan että muuten häätyisin työskentelemään keittiössä tai pesutuvassa."
"Te olette varmaan hyvin mieltynyt ammattiinne."
"Siinähän tuo menettelee nykyään: olen vähitellen sopeutunut siihen. Alussa ryhdyin siihen mieliteon ajamana, ja nyt jatkan sitä edelleen, koska, vanha ihminen kun olen, minulla ei ole muuta tekemistä. Varjelkoon, kuinka vihasin sitä ensimmäisen kuukauden jälkeen! Nyt on minun pian luovuttava siitä. Ihmiset alkavat kyllästyä minuun."
"Minä epäilen sitä. Minun täytynee otaksua, että olette vanha ihminen, koska niin sanotte; mutta tiedätte kai itsekin, että, imartelematta puhuen, te tuskin näytätte vielä ehtineen parhaaseen ikäänne."