"Voisin olla teidän äitinne, hyvä neiti. Voisin olla jo isoäitikin. Kukaties olenkin." Viime lauseessa oli valittavaa sävyä, ja Lydia käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Te puhuitte siis äitiydestä kokemuksen perusteella, neiti Gisborne?"
"Minulla on poika — poika, joka lahjoitettiin minulle kahdeksannellatoista ikävuodellani."
"Toivon, että hän on perinyt äitinsä neron ja henkilökohtaisen viehkeyden."
"Sitä en todellakaan tiedä", sanoi rouva Byron miettivästi. "Hän oli täysi paholainen. Pelkään, että kauhistutan teitä, neiti Carew; mutta minä tein hänelle todellakin kaiken, mitä hellinkään äiti voi tehdä, ja kuitenkin hän karkasi luotani ilman jäähyväisten merkkiäkään. Pojan-lurjus!"
"Pojat menettelevät joskus julmasti seikkailuinnossaan", sanoi Lydia, tähystellen valppaasti vieraansa kasvoja.
"Ei se siitä johtunut. Hillitön luonteenlaatu sen teki. Hän oli äreä ja kostonhaluinen. On aivan mahdoton rakastaa äreää lasta. Minä pidin hänet lakkaamatta lähelläni, silloinkuin hän oli pieni; ja kun hän kasvoi liian isoksi siihen, kulutin määrättömät rahat hänen kouluutukseensa. Kaikki turhaan! Hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista tunnetta minua kohtaan, paitsi loukkautumista, jota ei mikään ystävällisyys voinut, poistaa. Eikä hänellä ollut mitään valittamisen syytä. Huonompaa poikaa ei ole koskaan ollut."
Lydia pysyi vaiti ja totisena. Rouva Byron katsoi pikemmin hänen ohitseen kuin häneen. Äkkiä hän lisäsi: "Poloinen kulta Cashelini" (Lydia hillitsi säpsähdyksen), "mikä häpeä puhua sinusta tällä tavoin! Te näette, että rakastan häntä huolimatta hänen häijyydestään." Rouva Byron otti esiin nenäliinansa, ja Lydia tunsi tuokion verran levottomuutta, peläten kyynelkohtausta. Mutta neiti Gisborne niisti vain nenäänsä täysin rauhallisesti ja nousi lähteäkseen. Lydia, joka, paitsi mielenkiintoaan Cashelin äitiin, tunsi vetoa ja huvitettua mieltymystä itse naista kohtaan sinänsä, suostutti hänet jäämään aamiaispäivälliselle, saaden keskustelun varrella selville, että hän oli lukenut paljon Werther-lajin kaunokirjallisuutta nuoruudessaan ja oli sittemmin käyttänyt joutoaikojaan lukeakseen jokaisen käsiinsä sattuneen kirjan sen laatuun katsomatta. Hänen henkinen varastonsa oli niin sekalainen ja luonteensa niin epäjohdonmukainen, että Lydia, jonka tietomäärä oli tavattoman hyvin järjestetty ja joka oli erinomaisen johdonmukainen, päätteli hänen todellakin olevan neron. Sillä Lydia tunsi omin saavutustensa turhamaisuuden ja uskoi olevansa itse vain kärsivällinen ja uuras opiskelija. Kun talo, aamiaispäivällinen ja emännän älykäs kuuntelu sattuivat miellyttämään rouva Byronia, tehosti hänen hyvä tuulensa hänen luonnollista viehätystään siinä määrin, että itse Lydiakin aivan lumoutui ja alkoi ihmetellä mielessään, millainen sen voima lienee ollutkaan, jos jokin vaikutin — esimerkiksi rakkaus — oli joskus tehnyt rouva Byronin haltioituneen onnelliseksi. Lopulta hän yllätti itsensä miettimästä, voisiko hän, Lydia, koskaan saada Cashelia rakastamaan häntä niin suuresti kuin hänen isänsä oli täytynyt, ainakin jonkun aikaa, rakastaa rouva Byronia.
Vieraansa mentyä alkoi Lydia miettiä, oliko hän oikeutettu pitämään noita molempia erillään. Selvältä näytti, että tätä nykyä Cashel oli äidilleen häpeäksi ja että hänen oli paras pysyä häneltä piilossa. Mutta jos hän jostakin syystä hylkäisi raakamaisen ammattinsa, kuten Lydia oli yllyttänyt häntä tekemään, silloin hän voisi toimittaa nuo molemmat yhteen; ja karkulaisen äiti voisi pitää hänestä parempaa huolta tulevaisuudessa, sen lisäksi että tekisi hänet rahallisesti riippumattomaksi nyrkkeilyotteluista. Tästä johtui Lydia kysymään itseltään, minkä uuden ammatin Cashel voisi omaksua ja millä syyllä voisi otaksua hänen tulevan toimeen äitinsä kanssa paremmin kuin ennen. Mitään tyydyttävää vastausta ei hän löytänyt. Siispä hän palasi takaisin siihen mahdollisuuteen, että Cashel uudistaisi elämänsä hänen tähtensä. Tätä aihetta kehitellessään vei hänen mielikuvituksensa hänet niin kauas kaiken järjellisen otaksuttavuuden ulkopuolelle, että hän pudisti päätään omalle hupsuudelleen, kun Bashville ilmestyi ilmoittaen loordi Worthingtonin, joka tuli huoneeseen yhdessä Alicen kanssa Lydia ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hänen esittelemänsä vuokralaisen todellinen asema oli tullut ilmi, ja sen johdosta loordi Worthington hiukan pelkäsi tavatessaan hänet. Hämmennystään peittääkseen hän alkoi vilkkaasti puhella monista jokapäiväisistä aiheista. Mutta kun aikaa oli kulunut jonkun verran, alkoi hän ilmaista uuden levottomuuden merkkejä. Hän katsoi kelloaan ja sanoi:
"En halua kiirehtiä teitä, arvoisat neidit; mutta tuo juttu alkaa kello kolmelta."