"Ei minun palaamiseni mitään hyödytä", sanoi hän. "Eihän minun siellä olostani ole ollut mitään hyvää tähänkään asti. Minä en voi palata takaisin."
"Vai niin", sanoi Wilson valtiasmaisen ivallisesti. "Koetamme saada sen tuottamaan enemmän hyvää vastedes." Ja hän pakotti karkulaisen jatkamaan kulkuaan.
Cashel, jota hänen omat kyyneleensä katkerasti nöyryyttivät ja Wilsonin niiden johdosta ilmaisema kylmä voitonriemu kiukustutti, ei astunut monta askelta, ennenkuin alkoi taas panna vastaan.
"Ei teidän tarvitse pitää minusta kiinni", sanoi hän kiukkuisesti. "Kyllä minä osaan kävellä kiinni pitämättäkin." Opettaja tiukensi otettaan ja työnsi vankiaan eteenpäin. "En minä karkaa", jatkoi Cashel nöyremmin, puhjeten uudelleen kyyneliin. "Olkaa hyvä ja päästäkää minut irti", lisäsi hän tukehtuneella äänellä, koettaen kääntää kasvojaan vangitsijaansa päin. Mutta Wilson väänsi hänet takaisin ja yhä lykkäsi häntä eteenpäin. Cashel huusi kiivaasti: "Päästäkää minut irti", ja riuhtoi vapautuakseen otteesta.
"No, no, Byron", sanoi opettaja, halliten häntä vankalla kädellä. "Ei mitään tyhmyyksiä, herraseni."
Silloin Cashel äkkiä sujahti ulos takistaan, kääntyi Wilsoniin päin ja iski häntä rajusti oikealla nyrkillään. Opettaja sai iskun juuri leuan syrjään, ja Cashelista näyttivät hänen silmänsä kierähtävän ylös ja kääntyvän pään sisään sen vaikutuksesta. Hän taipui ensin eteenpäin ja lysähti sitten maahan suulleen. Cashel kavahti takaperin, väännellen kättään lieventääkseen rystysiensä kihelmöimistä ja kauhistuen mahdollisuutta, että hän oli ehkä tehnyt murhan. Mutta pian kuitenkin Wilson liikahti karkoittaen tuon aavistuksen. Cashelin raivostuminen palasi jossakin määrin, kun hän pui nyrkkiään maassa viruvalle vastustajalleen, ja huudahtaen: " Te ette ainakaan paljon kersku sillä, että olette nähnyt minun itkevän", kiskaisi takkinsa häneltä tarpeettoman raivokkaasti ja syöksyi juoksemaan täyttä vauhtia.
Vaikka Wilson sai pian takaisin tajuntansa ja liikuntakykynsä, ei hän ensin tuntenut halua nousta ylös. Hän alkoi vaikeroida, uskoen hämärästi, että joku tulisi hänen luokseen tarjoamaan myötätuntoaan ja apuaan. Mutta aika kului tuomatta muuta kuin lisääntyvää vilun ja kivun tunnetta. Hänen mieleensä johtui, että jos poliisit löytävät hänet, niin he ehkä luulevat hänen olevan juovuksissa; samalla hän tuli ajatelleeksi, että hänen velvollisuutensa oli mennä heidän luokseen ja antaa hälyytys. Hän nousi ylös ja ponnisteltuaan huimausta ja ellotusta vastaan päätteli, että hänen tärkein velvollisuutensa oli mennä vuoteeseen ja jättää tohtori Moncriefin tehtäväksi raakamaisen oppilaansa kiinniottaminen niin hyvin kuin hän siihen pystyi.
Kello puoli kaksi heräsi tohtori siihen, että hänen huoneensa ovelle koputettiin, ja noustuaan katsomaan hän tapasi sen ulkopuolella matematiikan opettajan ruhjoutuneena, muraisena ja nähtävästi juovuksissa. Joitakin minuutteja kului, ennenkuin Wilson sai esimiehensä käsityksen oikeille raiteille. Silloin pojat herätettiin ja pantiin toimeen nimienhuuto. Byron ja Molesworth ilmoitettiin poissaoleviksi. Ei kukaan ollut nähnyt heidän poistuvan; ei kenelläkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavoin he olivat päässeet ulos talosta. Eräs pieni poika mainitsi kattoikkunan, mutta huomattuaan uhkaavan ilmeen joidenkin isompien, hedelmistä pitävien poikien kasvoilla ei hän tyrkyttänyt sen innokkaammin otaksumaansa, vaan alistui ottamaan nenälleen tohtorilta siitä, että oli sen esittänyt. Kello oli lähes kolme, kun häivytys ehti kylään, missä viranomaiset pitemmittä puheitta kieltäytyivät ryhtymästä asiassa mihinkään puuhiin ennen aamua. Tohtori, joka oli vakuutettu, että poika oli mennyt äitinsä luo, ei uskonut mitään etsiskelyä tarpeelliseksikaan, vaan tyytyi kirjoittamaan rouva Byronille kirjeen, jossa hän kertoi herra Wilsoniin kohdistuneesta hyökkäyksestä ja ilmoitti mielipahakseen, ettei mitään ehdotusta nuoren herra Byronin oppilaitokseen takaisin ottamisesta voitaisi ottaa huomioon.
Takaa-ajo kohdistettiin nyt yksinomaan Molesworthiin, koska herra Wilsonin kertomuksesta ilmeni, että hän oli eronnut Cashelista Panleyn ulkopuolella. Tietoja kertyi piankin. Maalaiset kaikilla tahoilla maaseutua ilmoittivat nähneensä "pojan, joka saattaisi olla hän". Etsiskelyä kesti kello viiteen seuraavana ilta päivänä, jolloin se päättyi siihen, että Gully itse ilmestyi kouluun kipeäjalkaisena ja katuvaisena. Erottuaan Cashelista ja kuljettuaan kaksi mailia hän oli menettänyt rohkeutensa ja kääntynyt takaisin. Puolimatkassa tienhaaraan hän oli soimannut itseään pelkuruudesta ja lähtenyt uudelleen pakenemaan. Tällä kertaa hän jätti kahdeksan mailia itsensä ja Moncrief Housen väliin. Sitten hän poistui maantieltä oikaistakseen metsikön poikki ja eksyi. Harhailtuaan onnettomana aamuun saakka hän näki erään naisen työssä pellolla ja kysyi häneltä suorinta tietä Skotlantiin. Nainen ei ollut koskaan kuullutkaan Skotlannista, ja kun Gully kysyi tietä Tanleyhin, tuli nainen epäluuloiseksi ja uhkasi usuttaa koiransa hänen kimppuunsa. Tämä peloitti hänet niin, ettei hän uskaltanut enää puhutella muita tuntemattomia, joita hän tapasi. Ohjaten kulkunsa auringon mukaan hän häilyi Skotlannin ja Panleyn välillä sen mukaan kuin hänen rohkeutensa nousi tai laski. Vihdoin hän antoi myöten nälälle, väsymykselle ja yksinäisyydelle, suuntasi jäljelläolevan tarmonsa paluumatkan suorittamiseen, saapui vihdoin yhteismaalle ja riensi antautumaan tohtorin armoille, joka uhkasi häntä viipymättömällä erottamisella. Gully oli suuresti huolissaan siitä, että hänet pakotettaisiin lähtemään pois paikasta, josta hän vast'ikään oli karannut, ja pyysi hartaasti tohtoria sallimaan hänen koettaa vielä uudelleen. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Tohtori piti hänelle pitkän saarnan, jonka lopuksi, ottaen huomioon ne tosiseikat, että Gully, vaikkakin hurjan toverin huonon esimerkin turmelemana, oli todistanut katumuksensa vilpittömyyden palaamalla takaisin vapaaehtoisesti, eikä ollut myötävaikuttanut siihen aivotärähdykseen, josta herra Wilson nyt otaksui kärsivänsä, hän hyväksyi hänen parannuslupauksensa ja antoi hänelle kaikki anteeksi. Sanansa mukaan koetti Gully nyt ensi kerran elämässään esittää ahkeran ja järkevän pojan osaa ja hämmästyi niin suuresti sen aiheuttamaa turvallisuutta, luottamusta ja itsetyytyväisyyttä, että jatkoi sitä kouluaikansa loppuun asti. Kuitenkaan hän ei menettänyt toveriensa arvonantoa, sillä hänen onnistui yksityiskeskustelujensa nojalla saada heidät siihen vakaumukseen, että hänen parannuksensa oli vain perinpohjainen kuje, jonka narrina oli heidän yhteinen vihollisensa, johtaja.
Rouva Byron ei ollut aavistanut tohtorin kirjeen tärkeyttä, ja kun hänellä oli sattunut olemaan kiire sen saapuessa, oli hän pannut sen syrjään avaamatta, aikoen lukea sen sitten kuin joutaisi. Hän olisi unohtanut sen kokonaan, jollei hän kahta päivää myöhemmin olisi saanut uutta kirjettä, jossa pyydettiin ilmoittamaan edellisen saamisesta. Tultuaan tietämään asian laidan matkusti hän heti Moncrief Houseen ja haukkui siellä tohtorin perusteellisemmin kuin tätä koskaan elämässään oli haukuttu; sitten hän pyysi häneltä anteeksi ja rukoili, että tohtori auttaisi häntä löytämään jälleen rakkaan poika-kultansa. Kun tohtori ehdotti, että hänen olisi luvattava palkinto tiedonannosta ja kiinnisaamisesta, kieltäytyi hän suuttuneena kuluttamasta enää penniäkään tuon kiittämättömän vekaran vuoksi, itki ja syytti itseään siitä, että oli epäystävällisyydellään ajanut hänet pois, raivosi ja syytti tohtoria siitä, että tämä oli kohdellut hänen poikaansa tylysti, ja lopuksi sanoi, että hän antaisi sata puntaa, jos vain saisi hänet takaisin, mutta ettei hän puhuisi hänelle koskaan enää sanaakaan. Tohtori lupasi panna toimeen etsiskelyn, ja olisi luvannut mitä hyvänsä päästäkseen eroon vieraastaan. Viidenkymmenen punnan palkinto luvattiin. Mutta joko sitten pelko joutua lain kouriin murhayrityksestä syytettynä kiihoitti Cashelin erinomaiseen varovaisuuteen, tai oli hänen onnistunut poistua maasta niiden neljän päivän aikana, jotka olivat kuluneet karkaamisen ja palkinnon lupaamisen välillä, niin olivat tohtorin ponnistukset tuloksettomat, ja hänen oli tunnustettava rouva Byronille niiden epäonnistuneen. Rouva Byron tuotti hänelle miellyttävän yllätyksen kirjoittamalla ystävällisen kirjeen, jossa hän sanoi, että se oli kovin harmillista, ja ettei hän koskaan voisi kyllin kiittää häntä kaikista hänen vaivoistaan. Ja siihen asia jäi.