Kuningas ilmoitti hänelle, tulkin välityksenä, että hän oli sanomattomasti mielistynyt vast'ikään näkemäänsä, ja lausui suuren kummastelunsa siitä, ettei Cashel, uljuudestaan huolimatta, ollut armeijassa eikä parlamentissa. Hän tarjoutui myöskin hankkimaan hänelle kolme kaunista vaimoa, jos hän tulisi Afrikkaan hänen seurueessaan. Cashel oli ylen hämillään; mutta hän selvisi kunnialla, kiitos tulkin, joka, tottuneena sepittämään soveliaita puheita kuninkaan puolesta julkisissa tilaisuuksissa, oli siksi ystävällinen, että sepitti yhtä soveliaan puheen Cashelin puolesta tässä tilaisuudessa.

Sillävälin palasi loordi Worthington paikalleen. "Kaikki on selvänä nyt", sanoi hän Lydialle. "Byron sulki suunsa, kun kerroin hänelle, että hänen aristokraattiset ystävänsä olivat häntä näkemässä. Ja Paradise on saanut sellaisen läksytyksen, että hän istuu ja itkee jossakin nurkassa tuolla alhaalla. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta väittää yhä pystyvänsä voittamaan yhteisen ystävämme ottelussa paljain nyrkein, ja hänen kannattajansa nähtävästi ajattelevat samoin, sillä heidän tiedetään aikovan tapella syksyllä tuhannen punnan panoksesta kummaltakin puolen."

"Tapella! Eikö hän siis aiokaan jättää ammattiaan?"

"Ei!" sanoi loordi Worthington, kummastuneena. "Minkä ihmeen vuoksi hänen pitäisi se jättää? Paradisen rahat ovat hänen yhtä varmasti kuin jos ne olisivat hänen taskussaan. Olettehan nähnyt mihin hän pystyy."

"Olen nähnyt tarpeeksi. Alice, olen valmis lähtemään heti kun sinäkin."

Neiti Carew palasi Wiltstokeniin seuraavana päivänä. Neiti Goff jäi Lontooseen huvikauden loppuun erään ystävällisen rouvan hoivissa, joka, naitettuaan kaikki omat tyttärensä, halusi ryhtyä jälleen työhön naittaakseen Alicen mieluummin kuin olla jouten.

XI LUKU.

Alice tunsi olonsa mieluisammaksi jäljelläolevana huvikauden aikana. Vaikka hän oli ollutkin ylpeä läheisestä tuttavuudestaan Lydian kanssa, oli hän aina tuntenut itsensä himmennetyksi tämän läsnäollessa; ja nyt, Lydian mentyä pois, oli ylpeys jäljellä, mutta alemmuuden tunne oli unohtunut. Hänen vapautensa rohkaisi ja kehitti häntä. Alkoipa hän jo pitää omaa arvosteluaan jokapäiväisistä asioista varmempana oppaana kuin suojelijattarensa esimerkkiä. Eikö hän ollut ollut oikeassa julistaessaan Cashel Byronin tietämättömäksi ja alhaiseksi henkilöksi, silloinkuin Lydia, hänen varoituksistaan huolimatta, oli suorastaan kutsunut häntä käymään heidän luonaan? Ja nyt vahvistivat kaikki sanomalehdet sitä mielipidettä, jota hän oli koettanut tyrkyttää Lydialle kuukausia sitten. Asekamppailupäivän iltana olivat sanomalehdenmyyjät huutaneet kaduilla: "Häpeällinen kohtaus kahden nyrkkitaisteilijan välillä Islingtonissa afrikkalaisen kuninkaan läsnäollessa." Seuraavana päivänä olivat huomattavimmat lehdet kirjoittaneet viimeaikaisista yrityksistä nyrkkitaistelun, tuon raakamaisen ajanvietteen, elvyttämiseksi, syyttäneet viranomaisia sen suosimisesta ja vaatineet heitä tukahduttamaan sen viipymättä ankaralla kädellä. "Jollei", kirjoitti eräs eriuskolaisten äänenkannattaja, "tätä ruttotahraa juuriteta pois keskuudestamme, ei lähetyssaarnaajiemme ole enää mahdollista esittää Englantia Rauhan Evankeliumin lähteenä." Alice kokosi nämä kirjoitukset ja lähetti ne Wiltstokeniin.

Tässä asiassa oli ainakin yksi henkilö samalla kannalla hänen kanssaan. Aina kun hän tapasi Lucian Webberin, puhuivat he Cashelista, tullen poikkeuksetta siihen johtopäätökseen, että vaikka hänen käytöksensä omituisuus olikin viehättänyt Lydian valitettavaa taipumusta eriskummallisuuksiin, ei Lydia ollut koskaan ajatellut häntä vakavalla mielenkiinnolla eikä tulisi enää missään olosuhteissa uudistamaan seurusteluaan hänen kanssaan. Lucianin näistä keskusteluista saama lohtu ei ollut suuri, ja yleensä hänellä oli niiden jälkeen jonkinlainen hämärä tunne, että hän oli ollut halpamainen. Kuitenkin hän taas seuraavalla kerralla heidän tavatessaan toisensa johtui keskusteluun Cashelista, ja hän palkitsi aina Alicea tämän moitteettomista mielipiteistä tanssimalla ainakin kolme kertaa hänen kanssaan, silloinkuin tanssi kuului illan ohjelmaan. Tanssiminen oli kuitenkin vähemmän sopusointuista kuin keskustelu. Lucian tanssi jäykästi ja taidottomasti. Alice, jonka lihasvoima ja tarmo olivat paljon yläpuolella kaiken sen, mitä hra Mellish pystyi keinotekoisesti kehittämään, kaipasi nopeaa liikuntoa ja voimakasta ruumiinharjoitusta. Valssaaminen Lucianin kanssa oli kuin seipään kuljettamista ympäri huonetta siihen kömpelöön tapaan, millä Punch kantaa sauvaansa. Vaikka Alicella olikin se käsitys, että Lucian oli moraalisesti harvinaisen moitteeton ja poliittisesti tärkeä henkilö, jonka arvoa yksityiselämässä vielä suuresti lisäsi se, että hän oli neiti Carew'n serkku, oli hänen vaikea viettää Lucianin seurassa sellaisia neljännestunteja, joita joku hänen tuttavapiirinsä parhaista tanssijoista oli pyytänyt osakseen.

Alice alkoi kyllästyä puhelemaan Cashelista ja Lydiasta. Hän alkoi kyllästyä Lucianin jäykkyyteen. Hän alkoi kyllästyä tavattomasti siihen alinomaiseen valppauteen, jolla hänen täytyi lakkaamatta valvoa käytöstään ja periaatteitaan. Tuo valppaus tuhosi jollakin tavoin oman tarkoituksensa; sillä eräänä iltana hän kuuli erään hienon ja korkea-arvoisen naisen (joka tarkoittikin, että hän kuulisi) puhuvan hänestä pöyhkeilevänä maalaistyttönä. Kokonaiseen viikkoon sen jälkeen ei hän lausunut sanaakaan eikä liikauttanut jäsentäkään seurassa, ajattelematta ensin, saattaisiko joku pahansuopa katsoja pitää sitä maalaisena tai pöyhkeilevänä. Mutta mitä enemmän hän näki vaivaa saavuttaakseen käytöksen täydellisen moitteettomuuden, sitä epämiellyttävemmältä hän näytti omasta mielestään ja, kuten hän päätti, myöskin toisista. Hän kaipasi sitä Lydian salaisuutta, jonka avulla tämä aina osasi tehdä oikean asian oikealla hetkellä, silloinkin kuin hän uhmasi tavallisia seurustelusääntöjä. Joskus hän syytti niiden ihmisten ikävyyttä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Ei voinut mitenkään olla muuta kuin jäykkä heidän seurassaan. Kun hän pakinoi jonkun hupaisan miehen kanssa, joka sai hänet nauramaan ja unohtamaan itsensä vähäksi aikaa, tunsi hän jälkeenpäin olleensa miellyttävimmillään hänen seurassaan. Mutta hän näki, että ne, joiden käytöstä hän hartaimmin tavoitteli, olivat miellyttävän vaivattomia typerässäkin seurassa. Hän alkoi lopulta pelätä olevansa verrattain vaatimattoman syntyperänsä vuoksi luonnostaan kykenemätön saavuttamaan sitä sivistynyttä sävyä käytökseensä, jota hän kadehti.