Eräänä päivänä hänessä heräsi epäilys, tokko Lucian olikaan niin varma auktoriteetti ja esikuva persoonallisissa käyttäytymis-asioissa, kuin hän siihen asti oli uskonut. Lucian ei osannut tanssia; hänen keskustelunsa oli itseviisasta; oli mahdoton olla luonteva hänelle puhuessaan. Oliko urhoollista tuntea pelkoa hänen mielipiteitänsä kohtaan? Oliko urhoollista tuntea pelkoa ketään kohtaan? Alice pusersi huulensa tiukasti kiinni ja alkoi tuntea uhmaa. Silloin eräs muisto, joka aikaisemmin oli aina herättänyt hänessä harmistumista, sai hänet nauramaan. Hän muisti sen pahennustaherättäneen näytelmän, kun jäykkä, pysty Lucian oli survaistu kaksinkerroin rouva Hoskynin kullattuun nojatuoliin sen nyrkkitaistelijan teorian valaistukseksi, että ponnistus tuhoaa itsensä. Mitäpä lopultakaan tuo Cashelin käden hyväilevä kosketus oli ollut sen kauhean nuijimisen rinnalla, jolla hän oli pommittanut Paradisen kylkiluita? Voisiko olla totta, että ponnistus tuotti itselleen häviön — persoonallisessa käyttäytymisessä, esimerkiksi? Säde Cashelin karkeassa kokeessa piilleestä totuudesta väikkyi hänen mielessään, kun hän esitti itselleen tuon kysymyksen. Hän ajatteli sitä hyvän joukon; ja eräänä iltana, jolloin hän pistäytyi neljässä vastanotossa perätysten, hän tutki muiden vieraiden käytöstä uudelta näkökannalta, vertaillen huolellisimmin käyttäytyviä parhaiten käyttäytyviin ja omaa entistä itseään molempiin. Tulos sai hänet puolittain vakuutetuksi siitä, että hän oli kuluttanut ensimmäisen Lontoon-kautensa tuomalla suurella vaivalla näytteille hyvin epäkypsän itsetietoisuuden — tahi, kuten hänen omatuntonsa sovitti sanat, käyttäytymällä sietämättömän narrimaisesti.
Sitten hän sai pari kutsua kaupungin lännempiin osiin — South Kensingtoniin ja Bayswateriin; ja siellä hän joutui yhteen suuren, toimeliaan keskiluokan seurustelutason kanssa tohtoreineen, lakimiehineen ja papistoineen. Hän huomasi sen suunnattomaksi irvikuvaksi omasta itsestään — seurapiiriksi, joka häpesi itseään, pelkäsi olla oma itsensä, epäili toisia ihmisiä omaksi itsekseen ja oli halveksivinaan heitä sen johdosta, siten tukahduttaen ja näännyttäen itsensä siinä määrin, että yksilöt, jotka olivat kyllin rohkeita soittaakseen pianoa sunnuntaisin, ajautuivat puristuksen vaikutuksesta automaattisesti ulos, singahtaen Boheemin kiistanalaiseen maahan, missä he huvitteleivat ollen harrastelevinaan taiteita. Alice tunsi siinä oman luokkansa, mutta ei sen vuoksi säästänyt sitä siltä pilkalliselta arvostelulta, jonka hän, neiti Carew'n korkeampaan piiriin kuuluvana, pystyi langettamaan sen typerästä hautajaismaisesta tanssista, sen silmäänpistävän opetellusta käytöksestä, sen pöyhkeilystä, sen alituisen teeskentelyn pingoittamasta äänen- ja puheensävystä, sen tavanomaisesta kopeudesta palvelijoita kohtaan, sen jumaloivasta arvoerotusten tarkkaamisesta, sen tekopyhyydestä ja monista muista sen ominaisuuden ilmauksista, jonka Alice, tuntematta minkäännäköistä tarvetta tunkea asian juureen, määritteli yhdellä sanalla alhaisomaisuudeksi.
Pian sen jälkeen hän tapasi Lucianin eräissä tanssiaisissa. Lucian tuli myöhään, kuten tavallisesti, ja kysyi vakavasti, voisiko hän saada huvin tanssia hänen kanssaan. Tämä kysymyksen muoto oli hänellä aina muuttumaton. Hänen hämmästyksekseen Alice teki hiukan hankaluuksia tuon suosion myöntämisessä ja tarjosi hänelle lopulta "toisen ylimääräisen". Hän kumarsi. Juuri silloin saapui joku nuori mies ja lausuen luulevansa, että tämä oli hänen vuoronsa, vei Alicen pois. Lucian hymyili suvaitsevaisesti, ajatellen, että vaikka Alicen käytöstapa oli ihmeteltävän hyvä hänen menneisyyteensä katsoen, ilmaisi hän kuitenkin toisinaan alhaisempaa sävyä kuin se, jota hän, Lucian, koetti esikuvallistuttaa omassa persoonassaan.
Kun hänen oma vuoronsa tuli ja he olivat kiertäneet salin kahdesti toisen ylimääräisen valssin sävelten tahdissa, pysähtyivät he — Alice halusi nimittäin aina levätä tanssiessaan Lucianin kanssa; ja Lucian kysyi häneltä, oliko hän kuullut mitään uutisia Lydialta.
"Aina te kysytte minulta sitä", vastasi Alice. "Lydiahan ei koskaan kirjoita, paitsi milloin hänellä on jotakin erikoista sanottavaa, ja silloinkin vain muutamia rivejä."
"Aivan niin. Mutta olisihan hänellä voinut olla jotakin erikoista sanottavaa sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme."
"Hänellä ei ole ollut", sanoi Alice Lucianin miltei veitikkamaisen hymyn ärsyttämänä.
"Hänelle tulee olemaan iloinen uutinen, että olen vihdoinkin onnistunut saamaan Metsämajan pois sen epämieluisten vuokralaisten hallusta."
"Luulin heidän lähteneen aikoja sitten", sanoi Alice välinpitämättömästi.
"Miehet eivät ole olleet siellä ainakaan kuukauteen. Vaikeus oli siinä, miten saada heidät korjaamaan pois omaisuutensa. Nyt olemme kuitenkin heistä päässeet. Ainoa jäte heidän siellä oleskelustaan on raamattu, josta puolet lehtiä on revitty pois ja toinen puoli töhritty täyteen vedonlyöntimerkintöjä, hiostus- ynnä muiden lääkkeiden reseptejä ja muita käsittämättömiä muistiinpanoja. Siinä on haalistuneella musteella kirjoitettu omistuslause: 'Robert Mellish'ille hänen hellältä äidiltään, hartaalla toivomuksella, että hän aina vaeltaisi tämän kirjan poluilla.' Pelkään, ettei tuo toivomus ole täyttynyt."