"Oh, en tarkoita mitään, jollet sinä tarkoita. Kun aloit puolustella itseäsi, niin tulin siihen käsitykseen, että tunsit olevasi väärässä."
"Minä en puolustellut itseäni. Älä uskalla sanoa sellaista toista kertaa, Wallace."
"Alati sinun kuuliainen, nöyrä palvelijasi", vastasi Parker tyynen ivallisesti.
Alice ei ollut häntä kuulevinaan, vaan pakotti piiskallaan ratsunsa ravaamaan tyylikkäästi. Kun valkoinen ratsu ei ollut mikään ravaaja, seurasi Parker perässä hölskyttävää nelistä. Alice, häpeissään ja peläten Parkerin saavan hänet näyttämään naurettavalta, hillitsi pian vauhtinsa; ja valkoinen ratsu hiljensi nelistyksensä kävelyksi, merkiten joka askeleen epämuodikkaan harjansa ja häntänsä tahdikkaalla pompahduksella.
"Minulla on jotakin sanottavaa sinulle", virkkoi Parker vihdoin.
Alice ei suvainnut vastata.
"Luulen, että on parasta antaa sinun tietää se heti", jatkoi Parker. "Seikka on se, että minä aion mennä naimisiin Janetin kanssa."
"Janet ei suostu", sanoi Alice siekailematta. Parker hymyili itserakkaasti ja lausui: "En luule hänen asettavan mitään vaikeuksia, jos vain sinä annat hänen ymmärtää, että meidän välillämme on kaikki lopussa."
"Että mikä on lopussa?"
"No, jos se sinua paremmin miellyttää, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään. Janet uskoo meidän olleen kihloissa. Niin uskoivat monet muutkin siihen saakka kun tulit hienoihin piireihin."