"Enhän mahda mitään sille, mitä ihmiset luulivat."
"Ja kaikki tietävät, että minä ainakin olin valmis täyttämään oman osani kihlauksesta kunniallisesti."
"Wallace", sanoi Alice äkkiä muuttuneella sävyllä, "luulen, että meidän on paras erota. Minun ei ole soveliasta ratsastaa ympäri puistoa sinun kanssasi, kun ei seurassani ole ketään muita kuin miespalvelija."
"Aivan kuten haluat", sanoi Parker kylmästi, pysähtyen. "Saanko vakuuttaa Janetille, että sinä toivot hänen menevän naimisiin minun kanssani?"
"Et mitenkään. En toivo kenenkään menevän naimisiin sinun kanssasi, kaikista vähimmän oman sisareni. Minä olen paljon huonompi Janetia, ja hän ansaitsee paljoa paremman miehen kuin minä."
"Olen aivan samaa mieltä, vaikka en oikein ymmärrä, mitä sillä on tekemistä tässä asiassa. Mikäli ymmärrän sinua, et sinä tahdo mennä itse naimisiin kanssani — huomaa, että olen aivan valmis täyttämään lupaukseni vieläkin — etkä sallisi kenenkään muunkaan saada minua. Niinkö on asia?"
"Voit sanoa Janetille", lausui Alice pontevasti ja hehkuvin kasvoin, "että jos meidät — sinut ja minut — tuomittaisiin elämään ikuisesti autiolla saar— Ei: minä kirjoitan hänelle. Se on kaikkein parasta. Hyvästi nyt."
Parker, joka tähän saakka oli pysynyt järkkymättömänä, osoitti nyt levottomuuden oireita. "Pyydän, Alice", sanoi hän, "ettet sano mitään epäoikeutettua minusta hänelle. Ethän voi totuudessa pysyen sanoa minusta mitään pahaa."
"Pidätkö todella Janetista?" kysyi Alice epäröiden. "Tietysti", vastasi Parker loukkautuneena. "Janet on kerrassaan erinomainen tyttö."
"Sitä olen minäkin aina sanonut", sanoi Alice, tuntien harmia siitä, että joku toinen oli ennättänyt hänen edelleen tuon ansiokkaan tunnustuksen lausumisessa. "Tahdon sanoa hänelle suoran totuuden — nimittäin, ettei meidän välillämme ole koskaan ollut mitään sen enempää kuin on kaikkien serkusten välillä, ja ettei olisi voinut koskaan sen enempää tullakaan minun puoleltani. Minun täytyy nyt lähteä. En tiedä, mitä tuo mies jo ajatteleekaan minusta."