"Olisin pahoillani, jos alentaisin sinua hänen arvostelussaan", sanoi Parker ilkeästi. "Hyvästi, Alice." Lausuessaan nämä viime sanat huolettomaan sävyyn hän heilautti jälleen hattuaan, samalla kuin käänsi valkoisen ratsunsa pään suitsista ja riensi pois. Ei ollut totta, että hänellä oli tapana ratsastaa puistossa joka kevät. Hän oli kuullut Janetilta, että Alicella oli tapana ratsastaa siellä aamupäivisin, ja hän oli vuokrannut tuon valkoisen hevosen voidakseen kohdata Alicen tasavertaisena, sillä hän tunsi, että ratsun selässä istuva herrasmies hienolla puistotiellä ei voinut olla yhteiskunnallisesti alemmalla portaalla kenenkään naisen rinnalla, olkootpa tämän seuralaiset asemaltaan kuinka korkeita hyvänsä.
Mitä Aliceen tulee, jäi hänen mieltään kaivelemaan se Parkerin huomautus, että neiti Carew oli hänen suojelijattarensa. Riippumattomaan asemaan pääseminen alkoi tuntua hänestä kipeästi tarpeen vaatimalta. Ja koska ainoa tapa, millä se oli aikaansaatavissa, oli naimisiinmeno, niin hän miltei päätti ottaa minkä miehen hyvänsä, katsomatta ulkonäköön, ikään tai mielenlaatuun, jos hän vain kykeni antamaan hänelle tasa-arvoisen aseman neiti Carew'n kanssa siinä pienessä maailmassa, jonka käytöstavan ja tottumukset hän oli hiljakkoin omaksunut.
XII LUKU.
Kun syksy saapui, oli Alice Skotlannissa metsästystä opettelemassa, ja Lydia oli Wiltstokenissa valmistamassa isänsä kirjeitä ja muistelmia julkaistavaksi. Hän ei kirjoittanut linnassa. Kaikki huoneet siellä olivat joko kupukattoisia, holvikattoisia, kullattuja, lehteriseinäisiä, kolmikulmaisia, kuusikulmaisia, kaiken muun laisia paitsi nelikulmaisia; kaikki muistuttivat jollakin tavoin tuhannen ja yhden yön tarinoita eivätkä sointuneet yhteen hänen isänsä elämään liittyvien mielleyhtymien kanssa. Etsiessään soveliasta huonetta työskentelypaikakseen muisti Lydia kerrallisen ajatuksensa paviljongin rakennuttamisesta jalavakujaan. Mutta hän ei tuntenut halua häiritsevään rakennuspuuhaan juuri sillä hetkellä; siksi hän antoi siistiä ja valkaista Metsämajan ja muuttaa sen keittiötuvan mukavaksi kirjastoksi, mistä hän, istuessaan ovea vastapäätä kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta, saattoi nähdä yhdestä ikkunasta jalavakujan ja toisesta kaistaleen metsää ja niittyä, joiden halki kulki maantie ja kanava, minkä takana näköala päättyi lammaslaitumena käytettyyn etäiseen, vihreään mäenrinteeseen. Toiset huoneet olivat kahden palvelustytön hallussa, jotka pitivät paikkaa siistinä ja pölyttömänä, valmistivat neiti Carew'n puolipäiväaterian sekä kävivät hänen asioillaan linnassa. Silloin kun eivät olleet missään näissä toimissa, istuivat he ulkopuolella päivänpaisteessa ja lukivat romaaneja.
Kun Lydia oli työskennellyt tässä erakkolassa päivittäin kahden kuukauden ajan, upposi hän niin täydelleen entisen, isänsä kanssa vietetyn elämän muistoihin, että palvelijoiden aiheuttamat keskeytykset tulivat epämiellyttäviksi sysäyksiksi, jotka palauttivat hänet väkivaltaisesti nykyhetkeen. Elokuun kahdentenatoista päivänä astui Phoebe, toinen palvelustytöistä, sisään ja sanoi:
"Anteeksi, neiti, Bashville pyytää kysyä, saisiko hän puhutella teitä hiukan?"
Lupa annettiin, ja lakeija astui sisään. Cashelin kanssa sattuneen kahakan jälkeen ei hän ollut oikein päässyt entiseen järkkymättömyyteensä. Hänen käytöksensä ja puheensa oli yhtä siloista ja kunnioittavaa kuin ennenkin, mutta hänen kasvonsa eivät enää olleet värähtämättömät: hän oli huonoissa väleissä kellarimestarin kanssa, kun tämä oli nuhdellut häntä punastumisesta. Tällä kertaa hän tuli pyytämään itselleen lomaa iltapäiväksi. Hän pyysi harvoin tämänkaltaisia suosionosoituksia, eikä niitä koskaan kielletty häneltä.
"Maantiellä on tänään enemmän väkeä liikkeellä kuin tavallisesti", huomautti Lydia, Bashvillen lausuttua kiitoksensa. "Tiedättekö, miksi?"
"En tiedä", sanoi Bashville punastuen. "Metsästysaika alkaa kahdentenatoista päivänä", sanoi Lydia, "mutta en usko sen voivan olla yhteydessä tämän kanssa. Onko joitakin kilpa-ajoja tai markkinoita tai muuta sellaista lähiseudulla?"
"Ei minun tietääkseni."