Lydia kastoi kynänsä musteeseen eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bashville palasi linnaan ja pukeutui urheilua harrastavan maalaisherrasmiehen asuun, ennenkuin lähti ulos nauttimaan lomastaan.
Aamupäivä kului hiljakseen. Metsämajassa ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin Lydian kynän rapinaa, kellon tikitystä ja silloin tällöin astiain kalinaa keittiöstä sekä lintujen ja palvelustyttöjen ääniä ulkoa. Väliaterian ajan lähestyessä kävi Lydia hiukan levottomaksi. Hän keskeytti työnsä katsoakseen kelloon ja pyyhkäisi tomupilkun imuriltaan kynänsä sulalla. Sitten hän katsoi hajamielisesti ulos ikkunasta pitkin jalavakujaa, missä hän kerran oli nähnyt, kuten hän luuli, metsän jumalan. Tällä kertaa hän näki vähemmän romanttisen olennon, poliisin. Hän katsoi uudelleen epäuskoisena: siellä hän seisoi yhä, mustapartainen, kypäripäinen mies, tummana tahrana vihreässä maisemassa, tähyillen tienoota varovaisesti. Lydia kutsui Phoeben ja käski hänen kysyä mitä poliisi haki.
Tyttö palasi pian hengästyneenä, kertoen että jalavien välissä piileskeli tusinan verran muita poliiseja, ja että se, jota hän oli puhutellut, ei ollut antanut mitään selitystä itsestään, vaan kysynyt häneltä, kuinka monta porttia oli puistoon, olivatko ne aina lukossa, ja oliko hän nähnyt monta ihmistä liikkeellä. Tyttö sanoi olevansa varma, että jossakin oli tehty murha. Lydia kohautti olkapäitään ja määräsi katettavaksi väliaterian, jonka aikana Phoebe tuijotti innokkaasti ulos ikkunasta, antaen emäntänsä pitää huolta itsestään.
"Phoebe", sanoi Lydia, kun ruokaneuvot oli korjattu pois, "voit mennä porttimajalle ja kysyä siellä mitä poliiseilla on asiaa. Mutta älä mene kauemmaksi. Maltas. Onko Ellen mennyt linnaan viemään astioita?".
Phoebe myönsi vastahakoisesti Ellenin menneen.
"No, sinun ei tarvitse odottaa hänen paluutaan; mutta tule takaisin niin joutuin kuin voit, siltä varalta että sattuisin tarvitsemaan jotakin."
"Heti, neiti", sanoi Phoebe ja hävisi.
Yksin jäätyään Lydia ryhtyi verkalleen jälleen työhönsä, pysähtyen silloin tällöin tuijottamaan etäiseen metsään ja pannen merkille ohimenevällä uteliaisuudella mäenrinteellä kulkevan lammaslauman tai puiden yli lentävän lintuparven. Hämmästyttävämpi asia tapahtui hetken perästä. Näennäisesti puolialaston mies, jokin musta esine kainalossaan, syöksähti etäisen metsäaukeaman poikki nopeasti kuin hirvi, ja katosi. Lydia päätti, että hän oli tullut häirityksi ollessaan uimassa kanavassa ja lähtenyt pakoon vaatteet kainalossaan. Hän naurahti tuolle ajatukselle, kääntyi jälleen papereihinsa päin ja jatkoi kirjoittamistaan. Äkkiä kuului kahinaa ja nopeita askelia ulkoa. Oven säppi sysättiin kiivaasti ylös, ja Cashel Byron ryntäsi sisään kynnykselle asti, missä hän pysähtyi nähdessään Lydian ja huoneen muuttuneen asun.
Hän oli itsekin merkillisesti muuttunut. Hänellä oli yllään karkea sarkatakki, joka ilmeisesti ei kuulunut hänelle, sillä se ulottui tuskin hänen vyötäisiinsä, ja hihat olivat niin lyhyet, että käsivarret jäivät paljaiksi puoliväliin, ilmoittaen ettei hänellä ollut mitään verhoa tuon lainatun vaatekappaleen alla. Jaloissa hänellä oli valkeat polvihousut, mudan ja rusentuneen ruohon jättämien vihreiden läikkien tahraamat. Housuihin oli etupuolelle tehty leveä lämsä, jonka alitse kulki vyötäisten ympäri kiertävä punainen silkkivyö. Polvista sukkiin asti, joiden reunat olivat valuneet nauhakenkien päälle, olivat hänen säärensä näkyvissä paljaina ja jäntevinä. Kasvoilla oli hien, tomun ja veren muodostama kerros, paikoittain poispyyhittynä mustareunaisin juovin. Vasemman silmän alla oli noin saksanpähkinän kokoinen sinertävän-värinen muhkura. Sen alapuolella oleva leukapieli ynnä vastapäinen poski olivat pahasti ruhjotut, ja hänen huulensa oli halki toisesta suupielestä. Hän oli avopäin, lyhyeksi keritty tukka oli epäjärjestyksessä, ja korvat näyttivät siltä kuin olisi niitä hangattu karkealla hiekkapaperilla.
Lydia katsoi häneen joitakin sekunteja, ja hän Lydiaan sanattomana. Sitten Lydia koetti puhua, mutta ei saanut ääntä, ja vaipui tuoliinsa.