Kauhistuneena Cashel peräytyi taaksepäin kuten lapsi, joka yrittäessään varastaa makeisia korkealta hyllyltä vetää koko kaapin niskaansa. Hän ei puhunut eikä liikahtanut Lydian poistuessa Metsämajasta.
Saavuttuaan linnaan meni Lydia budoaariinsa, missä hän tapasi ranskalaisen kamarineitinsä, jonka harmistuneesta alakerran tapahtumien kuvauksesta hän sai tietää, että poliiseja kestittiin leivällä ja juustolla, lihalla ja oluella, ja että lääkärin apua ei ollut haettu, koska Mellish oli taitavasti hoitanut Paradisen haavat. Lydia käski hänen lähettää Bashvillen Metsämajaan katsomaan, oliko joitakin sivullisia vielä vetelehtimässä sen tienoilla, ja määräsi, ettei kukaan naispalvelijoista saanut mennä sinne ennenkuin Bashville oli palannut takaisin. Sitten hän istuutui ja koetti olla ajattelematta. Mutta kun ei hän voinut olla ajattelematta, antautui hän ja koetti ajatella äskeisen järkyttävän tapahtuman täysin selväksi. Hänen mielikuvituksensa täytti käsitys, että hän oli hajoittanut liitoksistaan koko olevaisuuden koossapitävän kehyksen luomalla väärän luulon. Kaiken lukemansa perusteella oli hänellä se vakaumus, että totuuden salaaminen siitä aiheutuvine väärine luuloineen tuottaa pakostakin turmiota, vaikkakin tuon turmion alku olisi yhtä käsittämätön kuin sen loppu. Hän ei tehnyt mitään erotusta hienoimman filosoofisen sofismin ja karkeimman valheen välillä. Cashelin kiinnijoutumisesta aiheutuva paha oli mitattavissa, jonkun valheen aiheuttamaa pahaa oli mahdoton mitata. Hänen vakaumustaan tuon pahan välttämättömyydestä ei vähentänyt se, ettei hän voinut nähdä minkään pahan seurauksen todennäköisesti johtuvan teostaan. Hänen pahat aavistuksensa painostivat raskaina hänen mieltään, sillä hänen isänsä, vääjäämätön epäilijä, oli jättänyt hänet vaille niitä lohtuja, joita uskonto suo väärintekijälle. Oli selvää, että hänen velvollisuutensa oli kutsua poliisi ja selvittää häntä kohtaan harjoittamansa petos. Mutta tätä hän ei voinut tehdä. Hänen tahtonsa toimi, järjestä huolimatta, vastakkaiseen suuntaan. Ja tässä siveellisen voimansa halvautumisessa hän näki valheen aiheuttaman turmion alun. Hän oli synnyttänyt sen, ja luonto ei sallinut hänen ottaa hengiltä tuota epäsikiötä.
Vihdoin hänen kamarineitonsa palasi ja ilmoitti hänelle, että "roskaväki" oli mennyt. Jäätyään jälleen yksin nousi hän ja käveli hitaasti edestakaisin huoneessa, unohtaen ajan kulumisen ajatustensa levottomasti toimiessa, kunnes hänet jälleen keskeytettiin. Keskeyttäjä oli tällä kertaa Bashville.
"No?"
Bashville säikähti Lydian äänensävyä, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut tämän puhuvan kopeasti palvelijalle. Bashville ei ymmärtänyt, että hän oli sisäkohtaisesti muuttunut, ja että hän oli nyt Lydian rikostoveri.
"Hän on antautunut."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lydia, tuntien äkillistä kauhua.
"Byronia, neiti. Vein joitakin vaatteita Metsämajaan häntä varten, mutta kun tulin sinne, oli hän poissa. Kiersin portille etsien häntä ja löysin hänet poliisien käsiltä. He sanoivat hänen antautuneen heidän käsiinsä itsestään ilman muuta. Hän ei tahtonut antaa mitään selityksiä itsestään, ja hän näytti — noin niinkuin alapäiseltä ja selkäänsäsaaneelta."
"Mitä he tekevät hänelle?" kysyi Lydia tullen aivan kalpeaksi.
"Eräs mies sai viime kuussa kuusi viikkoa pakkotyötä samasta rikoksesta. On hyvin luultavaa, että hän saa saman. Ja se on varsin vähän siitä, mitä hän teki, — sen sanoisitte tekin, neiti, jos olisitte ollut sitä näkemässä."