Tällöin nainen näytti hämmentyvän ja teki juhlallisen niiauksen. Lydia pani merkille niiauksen ja kiharat ja arvasi niistä, että hänen vieraansa piti tanssikoulua. Kuitenkin sai jokin sille vastakkainen karskius hänen vartalossaan ja olennossaan ajattelemaan, että hän mahdollisesti pitikin ravintolaa. Kun hänen kasvonsa kaikesta huolimatta näyttivät huolekkailta ja hyviltä kasvoilta ja hänen esiintymisensä linnan neitiä kohtaan puhui hämillisestä nöyryydestä, vastasi Lydia ystävällisesti hänen tervehdykseensä ja jäi odottamaan, että hän puhuisi.
"Toivon, ettette pidä minua tunkeilevana", sanoi vieras arastellen. "Minä olen rouva Skene."
Lydia kävi pahaenteisen totiseksi, ja rouva Skene punastui hiukan. Sitten hän jatkoi, ikäänkuin toistaen huolellisesti valmistettua ja harjoiteltua puhetta: "Katsoisin suureksi suosioksi, jos voisin saada kunnian puhua kanssanne muutaman sanan kahdenkesken."
Lydian kasvoilla näkyvä tuimuus kuvasti hänen tunnettaan; mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut työntää ketään luotaan ilman voimakasta ärsytystä. Hän kehoitti vierasta astumaan sisään ja johti hänet pyöreään salonkiin, jonka omituiset koristukset vastasivat tarkalleen rouva Skenen käsitystä ylhäisestä loistosta. Käyttäytymisen ja seurustelusääntöjen opettajana tunsi entisen nyrkkeilijämestarin rouva hermostusta Lydian laisen taiturin läsnäollessa; mutta hän kohosi tilanteen tasalle ja sai istuutuneeksi ilman kommellusta. Sillä vaikka huoneeseen tulo näyttää monestakin ihmisestä yksinkertaiselta asialta, oli se rouva Skenelle hänen oppiaineensa tarkkojen lakien alainen toimitus, niin monimutkainen, että harvat hänen oppilaistaan oppivat suorittamaan sen tyydyttävästi vähemmässä kuin puolessakymmenessä oppitunnissa. Rouva Skene heitti sen kuitenkin pian pois mielestään. Hän oli liian vanha vaivatakseen päätään sellaisilla turhuuksilla silloin kun todelliset huolet ahdistivat häntä.
"Oi, neiti", aloitti hän rukoilevasti. "Poika!"
Lydia tiesi heti ketä tarkoitettiin. Mutta hän toisti, ikäänkuin käsittämättä: "Poika?" Ja heti perään syytti itseään vilpillisyydestä.
"Meidän poikamme, neiti. Cashel."
"Rouva Skene!" sanoi Lydia nuhtelevasti.
Rouva Skene ymmärsi kaiken, mitä Lydian äänensävyyn sisältyi. "Tiedän, neiti", puolustautui hän. "Tiedän hyvin. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin tulla luoksenne? Mitä lienettekin sanonut hänelle, on hän ottanut sen kovin sydämelleen, ja hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Suokaa anteeksi", sanoi. Lydia siekailematta, "miehet eivät kuole sellaisista asioista; ja hra Cashel Byron ei suinkaan ole niin heiverä ruumiiltaan eikä pehmeä sydämeltään, että hän tekisi poikkeuksen siitä säännöstä."