"Se on parasta", sanoi Lydia, nousten seisomaan aivan tyynenä ja pysyttäen päättäväisesti etäällä sen omituisen tunnevaikutuksen, jonka noin yhdellä odottamattomalla iskulla hämmästyksen, loukkauksen ja rakkauden esineeksi joutuminen oli omansa aiheuttamaan. "Ei olisi suositeltavaa, että jäisitte tänne sen jälkeen mitä olette juuri —"
"Tiesin sen jo sanoessani sitä", keskeytti Bashville kiireesti ja itsepintaisesti.
"Poistuessanne tulette seuraamaan juuri samaa menettelytapaa, jota noudattaisi joku samansisältöisen puheen esittänyt herrasmies. En ole loukkaantunut selityksestänne: tunnustan oikeutenne sen esittämiseen. Jos tarvitsette minun todistustani vastaisten olojenne järjestämisen edistämiseksi, niin olen aina mielihyvällä lausuva, että uskon teidät kunnian mieheksi."
Bashville kumarsi ja sanoi matalalla äänellä, hyvin hermostuneesti, ettei hänellä ollut aikomusta mennä enää palvelukseen, mutta että hän tulisi aina olemaan ylpeä neiti Carew'n edullisesta lausunnosta.
"Teissä on kuntoa parempaankin", sanoi Lydia. "Jos ryhdytte johonkin yritykseen, joka vaatii suurempia varoja kuin te omistatte, rupean takaajaksenne. Kiitän teitä poikkeuksettomasta kohteliaisuudestanne minua kohtaan velvollisuuksienne suorituksessa. Jääkää hyvästi."
Lydia kumarsi hänelle ja poistui huoneesta. Syvän kunnioituksen vallassa Bashville vastasi hänen tervehdykseensä niin hyvin kuin kykeni ja jäi liikkumattomana seisomaan sen jälkeen kuin Lydia oli hävinnyt, samalla kuin hänen järkensä alkoi varpaisillaan tajuta mitä oli tapahtunut. Hänen pääasiallisin tunteensa oli mielen huojennus. Hän ei rohjennut enää kuvitella olevansa rakastunut sellaiseen naiseen. Lydian odottamaton huomaavaisuus häntä kohtaan kosijana vaikutti hänessä valtavan tunnon omasta kelvottomuudestaan sellaiseen osaan. Hän näki itsensä hyvin nuoreksi, hyvin mitättömäksi ja hyvin tietämättömäksi mieheksi, jonka miellyttävä paikka ja ystävällinen emäntä olivat saaneet päästä pyörälle. Hän hiipi ulos pakkaamaan kapsäkkiään ja miettimään, miten hänen olisi paras selittää palvelijatovereilleen äkillinen lähtönsä.
XIII LUKU.
Palatessaan eräänä iltapäivänä jokapäiväiseltä terveyskävelyltään näki Lydia oudon naisen linnan terassilla puhelemassa kellarimestarin kanssa. Vaikka oli lämmin syysilma, oli tuolla henkilöllä yllään turkisreunainen, vale-gagaateilla runsaasti koristettu musta silkkiviitta. Koska naispuoliset wiltstokenilaiset aina lähestyivät neiti Carew'ta parhaissa tamineissaan, soveltuivatpa ne vuodenaikaan tai ei, päätteli hän naisen tulleen aikomuksessa pyytää häneltä avustusta koulukestitykseen, raittiusjuhlaan tai ehkä jollekin Wiltstokenin apupapille annettavaan tunnustuslahjaan.
Lähemmäksi tultuaan näki hän, että vieras oli vanhahko nainen, jolla oli käherretty tukka ja korvarenkaat molemmissa korvissa ammoin unohdettuun muotiin.
"Tässä tulee neiti Carew", sanoi kellarimestari lyhyeen, ikäänkuin nainen olisi koetellut hänen kärsivällisyyttään. "Teidän on parasta puhua hänelle itse."