Useimmat Wiltstokenin asukkaista olivat vanhoillisia ja tunsivat linnaa kohtaan arkaa kunnioitusta. Monet heistä olisivat milloin hyvänsä rikkoneet välinsä puolenkymmenen vanhimman tuttavansa kanssa saadakseen päivälliskutsun tai edes päännyökkäyksen julkisuudessa neiti Lydia Carew'lta, sen orvolta valtiattarelta. Tämä neiti Carew oli huomattava henkilö. Hän oli perinyt linnan ja puiston tädiltään, jonka mielestä hänen veljentyttärensä suuri omaisuus rautatie- ja kaivososakkeissa oli epätäydellinen ilman maata. Niin monta muutakin testamenttilahjaa oli Lydia saanut köyhiä sukulaisia vihaavilta omaisiltaan, että hän nyt, viidenkolmatta-vuotiaana, hallitsi täysin riippumattomana vuosituloja, jotka vastasivat viidensadan työmiehen vuosiansioita, olematta millään tavoin ulkonaisesti velvollinen tekemään mitään vastasuoritukseksi. Sen edun lisäksi, että oli yksinäinen ja tavattoman varakas nainen, nautti hän laajan lukeneisuuden ja hienosti-sivistyneisyyden mainetta. Wiltstokenissa sanottiin, että hän taisi neljääkymmentäkahdeksaa elävää kieltä ja kaikkia kuolleita kieliä, osasi soittaa kaikkia tunnettuja soittokoneita, maalasi täydellisesti ja oli kirjoittanut runoja. Kaikki tämä olisi yhtä hyvin voinut olla tottakin, mitä wiltstokenilaisiin tuli, koska hän tiesi enemmän kuin he. Hän oli viettänyt elämänsä matkustellen isänsä seurassa, jolla oli virkeä henki ja huono ruoansulatus, rahallisesti riippumaton asema ynnä mieltymys sosiologiaan ja yleensä tieteeseen sekä kaunotaiteisiin. Näistä aineista hän oli kirjoittanut kirjoja, enimmäkseen renessanssia koskevia, joilla hän oli saanut mainetta jonkunlaisena kulttuurinvälittäjänä matkailijoille. Ne vaativat paljon lukemista, matkustelemista, nähtävyyksien katselemista ja teoretisoimista, joista kaikista, lukuunottamatta teoretisoimista, hänen tyttärensä oli suorittanut osansa, vieläpä, pätevyytensä lisääntyessä ja isänsä heikontuessa ja vanhetessa, enemmänkin kuin osansa. Häätyen yhdistämään terveyden-etsimisen kulttuurin-tutkimiseen ja ollen sangen helposti ärtyvä ynnä tarkka vaatimuksiltaan, oli isä kouluuttanut tyttärensä itsehillintään ja kestävyyteen ankarammalla opetuksella kuin oli se, millä tämä oli perehtynyt kreikkalaisten ja saksalaisten filosofien teoksiin paljon ennen kuin hän ymmärsi sitä englanninkieltä, jolle hän sitä käänsi.
Lydian ollessa kaksikymmen-vuotias tapahtui isän terveydessä vakava huonontuminen. Hän tuli entistä riippuvammaksi tyttärestään, ja tytär otaksui, että hän tulisi myöskin vaatimaan hänen aikansa entistä tarkemmin. Mutta eräänä päivänä Napolissa, kun Lydia oli sopinut ratsastusretkelle menosta erään äsken saapuneen ja verrattain miellyttävän englantilaisen seurueen kanssa, pyysi isä vähää ennen sovittua lähtöhetkeä hänen kääntämään pitkän otteen Lessingiä. Lydia, jonka mielessä jo jonkun aikaa oli liikkunut kysymyksiä isän ikeen oikeudesta, epäröi miettivänä ehkä kaksi sekuntia ennenkuin myöntyi. Carew ei virkkanut mitään; mutta hetken perästä hän pysähdytti palvelijan, joka oli viemässä anteeksipyyntöä englantilaiselle seurueelle, luki kirjelipun ja palasi tyttärensä luo, joka istui jo Lessingin ääressä.
"Lydia", sanoi isä, äänessään jonkinlaista epäröimistä, jonka Lydia olisi lukenut arkuudesta johtuvaksi, jos sellainen olisi ollut lainkaan uskottavaa isän puhutellessa häntä, "toivon, ettet koskaan lykkää omia asioitasi kirjallisten pikkupuuhien vuoksi."
Lydia katsoi häneen tuntien sellaista epämääräistä pelkoa, jota uusi ja epäilyttävä kokemus aiheuttaa; ja isä, tyytymättömänä tapaan, jolla oli asian esittänyt, lisäsi: "On paljon tärkeämpää, että sinä huvittelet tunnin verran, kuin että minun kirjani edistyy. Paljon tärkeämpää!"
Lydia laski hetken mietittyään kynän kädestään ja sanoi: "Ratsastus ei tuota minulle iloa, jos jotakin muuta jää tekemättä."
"Sinun kirjoittamisesi ei tuota minulle iloa, jos huviretkesi jää tekemättä sen takia", sanoi isä. "Minusta on mieluisempaa, että menet."
Lydia totteli äänettömänä. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän voisi lopettaa asian viehättävästi suutelemalla isäänsä. Mutta he eivät olleet tottuneet osoittamaan tunteitaan siihen laatuun, joten ajatus jäi toteuttamatta. Hän vietti päivän ratsastaen, tarkisti viimeaikaisia kapinallisia ajatuksiaan ja kirjoitti käännöksen illalla.
Siitä pitäen tunsi Lydia yhä selvemmin itsessään voiman, jota hän tietämättään oli koonnut pitkänä alistumisen aikana. Arasti ensi alussa ja rohkeammin sitten, totuttuaan toimimaan ilman vanhemman henkilön talutusnuoraa, alkoi hän noudattaa omaa taipumustaan valitessaan tutkimusaiheita ja vieläpä puolustaa joitakin äskeisiä ilmauksia musiikin ja maalaustaiteen alalla isänsä vanhoillisuutta vastaan. Isä hyväksyi tämän tyttärensä älyllisen itsenäisyyden ja moneen erään varoitti häntä kiinnittämästä uskoaan häneen enemmän kuin johonkin muuhun arvostelijaan. Lydia sanoi hänelle kerran, että yhtenä yllykkeenä erimielisyyteen hänen kanssaan oli se mielihyvä, mitä hän tunsi huomatessaan lopulta isän olevan oikeassa. Isä vastasi vakavasti:
"Se ilahduttaa minua, Lydia, koska uskon mitä sanot. Mutta sellaiset asiat on parempi jättää sanomatta. Ne näyttävät kuuluvan siihen miellyttämisen lajiin, jonka harjoittamiseen tulet ehkä piankin tuntemaan houkutusta, koska se näyttää kaikista nuorista helpolta, hyvin kannattavalta, ystävälliseltä ja hyvää kasvatusta todistavalta. Itse asiassa se on sivistymätöntä, raukkamaista, itsekästä ja epärehellistä: hyve puotilaisessa, pahe vapaassa naisessa. On parempi jättää vilpitön kehuminen lausumatta kuin saattaa itsensä alttiiksi imartelun epäluulolle."
Pian tämän jälkeen Lydia isänsä toivomuksesta vietti yhden huvikauden Lontoossa, liikkuen Englannin hienossa seurapiirissä, jonka hän huomasi pääasiassa temppeliksi, missä palvottiin rikkautta, ja markkinatoriksi, missä kaupiteltiin neitseitä. Tutustuttuaan sekä palvontaan että kaupankäyntiin jo muualla, ei hän löytänyt siitä mitään mielenkiintoista, lukuunottamatta englantilaista erikoistapaa niiden harjoittamisessa; ja sen uutuus kului pian loppuun. Häntä vaivasi myöskin se seikka, että hän tahtomattaan herätti hellyyttä omassa sukupuolessaan. Tuntehikkaat tytöt hän pystyi pysyttämään kunnioittavan matkan päässä, mutta vanhat naiset, erittäinkin kaksi tätiä, jotka eivät koskaan hänen lapsena ollessaan olleet osoittaneet hänelle huomiota, vainosivat nyt häntä orjamaisella ihailulla ja houkuttelivat häntä sekä maanitteluin että lahjoin jättämään isänsä ja asumaan heidän kanssaan heidän elämänsä loppuun asti. Hänen pidättyväisyytensä vain lietsoi heidän haluaan saada hänet lemmikikseen, ja päästäkseen heistä eroon hän palasi isänsä kanssa mannermaalle ja lopetti kaiken yhteyden Lontooseen käsin. Tädit selittivät olevansa syvästi loukkaantuneet, ja Lydian katsottiin kohdelleen heitä hyvin ymmärtämättömästi. Mutta kun he kuolivat ja heidän testamenttinsa tulivat tunnetuiksi, huomattiin heidän kilpailleen keskenään hänen rikastuttamisekseen.