Kun hän oli viidenkolmatta vanha, sattui hänen elämänsä ensimmäinen järkyttävä tapaus. Se oli hänen isänsä kuolema Avignonissa. Mitään hellyydenosoituksia ei heidän välillään silloinkaan tapahtunut. Lydia istui eräänä iltana liesivalkean ääressä isäänsä vastapäätä lukien ääneen, kun isä äkkiä sanoi: "Sydämeni on seisahtunut, Lydia. Hyvästi!" ja heti senjälkeen kuoli. Lydia sai nähdä melkoisesti vaivaa hillitäkseen sitä meteliä, mikä syntyi, kun hänen kellonsoittonsa oli tuonut paikalle ihmisiä. Koko huonekunta katsoi velvollisuudekseen joutua pois suunniltaan ja otti jossain määrin loukkaukseksi sen, ettei hän osoittautunut kiitolliseksi heille eikä halukkaaksi matkimaan heidän käyttäytymistään.

Carew'n sukulaiset olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli tehnyt mitä sopimattomimman testamentin. Se oli lyhyt asiakirja, päivätty viisi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja hän määräsi siinä rakkaalle tyttärelleen Lydialle kaiken omaisuutensa. Kuitenkin hän oli jättänyt tyttärelleen erinäisiä yksityisiä ohjeita. Yksi niistä, joka herätti suurta mieltenkuohua hänen sukulaisissaan, oli se, että hänen ruumiinsa oli vietävä Milanoon ja siellä poltettava. Täytettyään isänsä maallisiin jäännöksiin nähden saamansa määräykset tuli Lydia asioitaan järjestääkseen Englantiin, missä hän viritti paljon toivotonta intohimoa lakitoimistojen ja oikeusvirastojen raatajissa ynnä hämmensi asianajajansa ilmentämällä sellaista terävyyttä liikeasiain käsittämisessä, ettei se sopeutunut lainkaan siihen tahdottomaan taipuvaisuuteen, jota he odottivat rikkaalta ja turvattomalta nuorelta naiselta. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja hän saattoi jälleen asettua nauttimaan levosta ja rauhasta, palasi hän Avignoniin ja suoritti siellä viimeisen velvollisuutensa isäänsä kohtaan. Hän avasi kirjeen, jonka hän oli löytänyt isänsä pulpetista ja jossa oli hänen käsialallaan omistuskirjoitus: "Lydialle. Hänen luettavakseen joutohetkellä, sittenkuin minut ja minun asiani on lopullisesti suorittu." Kirje oli näin kuuluva:

'Rakas Lydia!

Minä kuulun pettyneitten ihmisten suureen seuraan. Jollei sinua olisi, merkitsisin nyt itseni epäonnistumaksi kuten muutkin. Siitä on vasta muutamia vuosia, kun ensi kerran tulin ajatelleeksi, että vaikka olinkin epäonnistunut monissa turhissa pyrkimyksissäni, joilla (epäonnistuttuani) minun ei nyt tarvitse sinua vaivata, olin kuitenkin ollut joksikin hyödyksi isänä. Tällöin tuli myöskin mieleeni, ettet sinä voisi yhteiselämämme kulusta tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että minä olen täysin itsekkäästi kaiken aikaa käyttänyt sinua vain apulaisenani ja kirjurinani ja ettet sinä ole minulle kiitoksen velassa saavutuksistasi enempää kuin orja on isännälleen kiitollisuuden velassa siitä voimasta, minkä pakollinen työ on antanut hänen lihaksilleen. Jotta en jättäisi sinua kärsimään niin turmiollisesta ja painostavasta vaikutuksesta kuin vääryyden alaisuuden tunne on, tahdon nyt puolustautua sinulle.

En ole koskaan kysynyt sinulta, muistatko äitiäsi. Jos olisit joskus ottanut tuon kysymyksen esiin, olisin puhunut sinulle siitä aivan avoimesti; mutta kun joku viisas vaisto ohjasi sinua karttamaan sitä, tyydyin jättämään sen lepäämään, kunnes nykyisen kaltaiset olosuhteet saattaisivat enemmän vaiteliaisuuden tarpeettomaksi. Jos sinua vaivaa jonkinlainen pahoittelu siitä, että olet tiennyt niin vähän siitä naisesta, joka on sinut synnyttänyt, niin pudista se pois hyvällä omallatunnolla. Hän oli itsekäs olento, joka ei voinut pitää miestään, lastaan, palvelijaansa eikä ystäväänsä saman katon alla. Puhun ilman kiihkoa. Kaikki persoonallinen katkeruuteni häntä kohtaan on tätä kirjoittaessani yhtä kuollut kuin se on oleva silloin kuin sinä tätä luet. Olenpa johtunut ajattelemaan hellyydelläkin eräitä hänen ominaispiirteitään, joita sinä olet perinyt, joten voin luottavasti sanoa, etten koskaan sen hurmauksen häviämisen jälkeen, jonka vallassa menin hänen kanssaan naimisiin, ole tuntenut häntä kohtaan suurempaa lempeyttä kuin nyt. Tein parhaani, ja hän teki pahimpansa, kuusi vuotta kestäneessä yhdyselämässämme, ja sitten erosimme. Minä sallin hänen esittää erostamme sellaisen selityksen kuin häntä miellytti ja myönsin hänelle paljon auliimman hyvityksen kuin hänellä oli oikeutta odottaa. Näillä keinoilla sain hänet luopumaan kokonaan oikeuksistaan sinuun, jonka olin jo ennakolta varovaisuuden vuoksi vienyt Belgiaan. Syy, minkävuoksi emme käyneet koskaan Englannissa hänen elinaikanaan, oli se, että hän olisi voinut ja luultavasti tahtonutkin käyttää aikaisempaa elintapaani ja kansanomaista uskontoa kohtaan osoittamaani vihamielisyyttä tekosyynä riistääkseen sinut minulta. Minun ei tarvitse sanoa hänestä sen enempää, ja olen pahoillani että tarvitsi lainkaan mainita häntä. Tahdon nyt kertoa sinulle, mikä sai minut pysyttämään sinut hallussani. Se ei ollut luonnollinen hellyys: minä en rakastanut sinua silloin, ja minä tiesin, että sinusta tulisi minulle tuntuva vastus. Mutta koska olin tuottanut sinut maailmaan ja sitten rikkonut yhteyteni äitisi kanssa, tunsin velvollisuudekseni huolehtia siitä, ettet sinä joutuisi kärsimään erehdykseni vuoksi. Ilomielin olisin vakuuttanut itselleni, että äitisi oli (kuten yleinen mielipide väitti) sopivin henkilö sinua huoltamaan; mutta minä tiesin asian paremmin ja päätin täyttää velvollisuuteni niin hyvin kuin voin. Ajan mittaan sinä tulit minulle hyödylliseksi, ja, kuten tiedät, käytin minä sinua hyödykseni kursailematta, mutta en koskaan ajattelematta sinun omaa etuasi. Pidin aina kirjurin sellaisia tehtäviä varten, jotka olivat mielestäni vain pelkkää puhtaaksikirjoittajan työtä. Niin paljon kuin teitkin hyväkseni, luulen voivani totuudenmukaisesti sanoa, etten koskaan pakottanut sinua tehtävään, jolla ei olisi ollut sinulle kasvatuksellista arvoa. Pelkään, että pidit perin ikävinä niitä tunteja, jotka vietit raha-asiaini parissa; mutta sitä ei minun nyt enää tarvitse pyytää anteeksi: tiedät varmaan jo kokemuksesta, kuinka tarpeellinen liikeasiain tuntemus on suuren omaisuuden omistajalle.

Ottaessani sinun kasvatuksesi tehtäväkseni en ajatellut laskevani perustusta millekään omalle mieluisuudelleni. Pitkän aikaa sinä olit vain hyvä tyttö ja tietämättömien ihmisten käsityksissä oppineisuuden ihme. Sinun olosuhteissasi olisi aivan tavallinenkin lapsi voinut olla kumpaakin. Sittemmin johduin katsomaan sinun olemassaoloasi suuremmalla mielihyvällä kuin mitä koskaan olen saanut oman olemiseni katselemisesta. En ole onnistunut enkä voi onnistua ilmaisemaan, millaista hellyyttä tunnen sinua kohtaan, tai kuinka riemuitsen nähdessäni, että se, mihin ryhdyin vastenmielisenä ja epäkiitollisena velvollisuutena, on pelastanut elämäni ja työni menemästä hukkaan. Kirjallista uurastustani, niin paljon kuin se on kysynytkin meidän molempien aikaa, pidän nyt arvossa ainoastaan sen osan vuoksi, mikä sillä on ollut sinun kasvatuksessasi; etkä sinä tee itseäsi syypääksi mihinkään uskottomuuteen minua kohtaan tullessasi havaitsemaan, että vaikka olenkin seulonut yhtä paljon hiekkaa kuin useimmat muutkin, en ole löytänyt kultaa. Pyydän sinua muistamaan silloin, että tein velvollisuuteni sinua kohtaan jo paljon ennen kuin se tuli miellyttäväksi tai edes toivorikkaaksi. Ja tultuasi vanhemmaksi ja saatuasi äitisi ystäviltä kuulla, kuinka rikoin velvollisuuksiani häntä kohtaan, luet ehkä jonkinlaiseksi ansioksi minulle sen, että olen tehnyt sovinnon maailman kanssa sinun tähtesi luopumalla tottumuksista ja tuttavuuksista, jotka, mitä mieltä muut niistä lienevät olleetkin, auttoivat paljon aikanaan tekemään elämää minulle siedettäväksi.

Vaikka tulevaisuutesi ei koske minua, huomaan usein ajattelevani sitä. Pelkään sinun pian havaitsevan, ettei maailmassa ole vielä sijaa eikä toimintapiiriä opillisesti sivistyneille naisille. Nuorempina päivinäni, kun toverieni seura oli minulle tarpeellinen, koetin panna syrjään sivistykseni, luopua periaatteistani ja omaksua tavallisia taipumuksia soveltuakseni niiden ainoiden ihmisten seuraan, jotka olivat ulottuvillani; sillä jos minun oli elettävä karhujen joukossa, oli parempi olla karhu kuin ihminen. Tuo yritys teki minut onnettomammaksi kuin koskaan mikään muu erehdykseni. Oli yksinäistä olla oma itseni; mutta olla olematta oma itseni oli elävältä kuolemista. Ota varteen varoitukseni, Lydia: älä anna houkutella itseäsi mukautumaan maailmaan moraalisella itsemurhalla.

Jonakin päivänä, luullakseni ja toivoakseni, menet naimisiin. Silloin on sinulla tilaisuus tehdä korjaamaton erehdys, jonka mahdollisuudelta ei mikään minun neuvoni eikä oma terävyytesi voi sinua suojella. Luulen, ettei sinun ole helppo löytää miestä, joka kykenisi tyydyttämään sinussa sitä halua ajattelun ja elämämme Järjestämisen vastuunalaisuudesta vapautumiseen, joka saa meidät itsekunkin kaipaamaan opasta, johon voimme täydellisesti luottaa. Jos epäonnistut, niin muista, että isäsi, kärsittyään katkeran ja täydellisen pettymyksen vaimonsa suhteen, siitä huolimatta johtui katsomaan avioliittoaan elämänsä ainoaksi hedelmälliseksi tapahtumaksi. Salli minun myöskin huomauttaa, koska olet niin rikas, ettei sinun tarvitse, omien tulojesi puolesta peläten, rajoittua puolison valinnassa niihin, jotka jo ovat liian rikkaita mennäkseen naimisiin rahojen vuoksi Toivottavasti ei mikään halpamainen seikkailija kykene voittamaan suosiotasi; ja paremmille miehille on rikkautesi ainakin yhtä suurena peloituksena kuin vetovoimana. Ainoa ihmisluokka, josta minun täytyy sinua varoittaa, on se, johon minun itseni katsotaan kuuluvan. Älä koskaan luule, että jonkun miehen täytyy osoittautua sopivaksi ja tyydyttäväksi ystäväksi sinulle pelkästään senvuoksi, että hän on lukenut paljon arvostelevia; teoksia; että hän välttämättä tuntee taiteen vaikutelmat samalla tavoin kuin sinä, koska hän tuntee ja hyväksyy; sen nimien ja koulukuntien luokituksen, joka on sinulle: tuttu; tai että vaikka hänen lempikirjailijansa ovat samat kuin sinun, hänen silti tarvitsee välttämättä tulkita heidän sanojaan itselleen siten kuin sinä ne ymmärrät. Varo miehiä, jotka ovat lukeneet enemmän kuin tehneet työtä, tai jotka rakastavat lukemista enemmän kuin työntekoa. Älä unohda, että missä mies on aina kotona, ei vaimo ole koskaan onnellinen. Varo maalareita, runoilijoita, musiikkimiehiä ja kaikenlaisia taiteilijoita, paitsi hyvin suuria taiteilijoita; varo niitäkin puolisoina ja isinä. Itseensätyytyväisiä työntekijöitä, jotka taitavat tehtävänsä hyvin, olkoot he sitten rahaministereitä tai maanviljelijöitä, suosittelen sinulle, suurin piirtein katsoen, siedettävimpänä ihmisluokkana mitä olen tavannut.

En yritä neuvoa sinua tämän enempää. Niin pian kuin neuvot johtuvat mieleeni, seuraavat niitä ajatukset, jotka vakuuttavat minulle ne turhiksi.

Ihmettelet ehkä, miksi en ole koskaan puhunut sinulle sitä, mitä olen tähän kirjoittanut. Olen koettanut, mutta se ei ole onnistunut. Jos ymmärrän itseäni oikein, olen kirjoittanut nämä rivit etupäässä huojentaakseni haluani ilmaista hellyyteni sinua kohtaan. Kömpelö olo, jota liikasivistynyt ihminen tuntee myöntäessään olevansa enemmän kuin oppinut kivi, esti minua saattamasta sinua hämille sen laatuisilla tunteiden purkauksilla, joihin en ole koskaan sinua totuttanut. Sitäpaitsi haluan, että tämä rakkauteni vakuutus — viimeinen sanani — saapuu sinulle silloin kuin eivät mitkään arkipäiväisyydet enää pääse himmentämään sen yksinkertaisen totuuden vaikutusta.