"Et ole sanonut mitään."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa."
"Siinä tapauksessa", sanoi Lucian lyhyeen, antaen vallan loukkautumisen tunteelle, "minun on paras lähteä."
"Ei suinkaan", sanoi Lydia. "Minä nautin seurastasi Wiltstokenin tyyliin. Kun kaksi meidän työmiestämme ovat ystävykset, niin millä tavoin he sen ilmaisevat? He nojaavat samaa porttia vasten tuntikausia joka sunnuntaiaamu vaihtamatta sanaakaan. Varmasti se on parempi kuin se hermostunut äänettömyydenpelko ja epävapaus, jota kutsutaan seurusteluksi meidän onnettomassa piirissämme."
"Sinulla on eriskummallisia käsityksiä, Lydia! Maatyömies on äänetön ihan samasta syystä kuin koira on äänetön."
"Koirat ovat hyvin hyvää seuraa", sanoi Lydia.
Tähän ei Lucian löytänyt mitään sanottavaa. Ainoa suhde naiseen, missä hän tunsi itsensä onnelliseksi, oli älyllisen alentuvaisuuden ja selittämisen suhde. Lydia ei koskaan epäillyt hänen selityksiään, mutta koska hän ei tehnyt niistä samoja johtopäätöksiä, tunsi Lucian harvoin selitystensä onnistuneen. Mitä tuli äänettömyyden noudattamiseen Lydian seurassa maatyömiesten malliin, kävi se kerrassaan yli hänen itsehillintäkykynsä. Hänen täytyi vedota junaansa ja sanoa hyvästi.
Lydia ojensi hänelle kätensä, ja himmeä hehku kohosi hänen harmaisiin leukapieliinsä, kun hän tarttui siihen. Sitten hän napitti takkinsa ja asteli vakavasti pois. Hänen mennessään katseli Lydia päivänpaisteen heijastumista hänen kiiltävästä hatustaan ja sen uppoamista hänen säädylliseen takkiinsa. Hän huokasi ja syventyi jälleen Goetheen.
Mutta jonkun ajan kuluttua hän väsyi istumaan yhdessä kohti, nousi ylös ja käyskenteli puistossa lähes tunnin, koettaen löytää niitä paikkoja, joissa hän oli leikkinyt lapsena ollessaan täti-vainajansa vieraana. Hän tunsi suuren, kallellaan olevan druidi-alttarin, joka muinoin oli muistuttanut hänelle Sinain vuorta, joka uhkasi kaatua Kristityn päälle 'Kristityn vaelluksessa'. Kauempana hän näki ja kiersi suon, jossa hän oli kerran ansainnut toruja hoitajaltaan täyttämällä sukkansa mudalla. Sitten hän huomasi olevansa pitkällä, vihreällä nurmikujalla, joka kulki idästä länteen, näyttäen loppumattomalta. Tämä tuntui hänestä ihastuttavimmalta kaikesta, mitä hän omisti, ja hän oli jo alkanut suunnitella huvimajan rakentamista sen läheisyyteen, kun hän äkkiä muisti, että tämä oli varmaankin juuri se jalavakuja, jonka häiritsemättömyyttä hänen Metsämajansa sairas vuokralainen niin ankarasti vaati. Hän pakeni heti metsään ja päästyään turvaan nauroi sille omituisuudelle, että hän oli luvaton liikkuja omilla maillaan. Hänen täytyi tehdä suuri kierros välttyäkseen tunkeutumasta jälleen kielletylle alueelle, ja siten hän, käveltyään jonkun aikaa, joutui eksyksiin. Puut eivät näyttäneet ottavan loppuakseen, ja hän alkoi ajatella, että hän varmaan omisti myöskin metsän yhtä hyvin kuin puiston. Vihdoin hän näki aukeaman. Rientäen sitä kohti hän tuli jälleen päivänpaisteeseen ja pysähtyi häikäistyneenä nähdessään ilmestyksen, jota hän ensin luuli kauniiksi kuvapatsaaksi, mutta jonka hän seuraavassa tuokiossa omituisesta ihastuksesta värähtäen tunsi eläväksi ihmiseksi.
Noin erehdyttävä arvostelu herrasmiehestä, joka suoritti ruumiinharjoituksia ulkoilmassa yhdeksännellätoista vuosisadalla, merkitsisi tavallisten olosuhteiden vallitessa uskomatonta tietämättömyyttä joko miehistä tai kuvapatsaista. Mutta tässä tapauksessa eivät olosuhteet olleet tavalliset, sillä mies oli puettu valkoiseen trikoopaitaan ja polvihousuihin, ja hänen paljaat käsivartensa loistivat kuin gladiaattorin käsivarret. Hänen leveät rintalihaksensa olivat valkoisessa verhossaan kuin marmorilaa'at. Hänen lyhyt, kähertyvä tukkansakin näytti iltavalaistuksessa kuin kiilloitetulta pronssilta. Lydian mieleen juolahti ajatus, että hän oli häirinnyt jotakin muinaisajan jumalaa hänen metsikkö-asumuksessaan. Tämä mielikuva ei kuitenkaan kestänyt kuin silmänräpäyksen, sillä seuraavassa tuokiossa hänen katseensa sattui kolmanteen henkilöön, jota oli mahdoton kuvitella klassillisen jumal'olennon yhteyteen; se oli tallirengin näköinen mies, joka katseli seuralaistaan hyvin samaan tapaan kuin tallirenki katselisi poikkeuksellisen kaunista hevosta. Tämä mies huomasi Lydian ensimmäisenä, ja ilme, joka silloin tuli hänen kasvoilleen, osoitti selvästi hänen pitävän Lydiaa vastenmielisenä tunkeilijana. Kuvapatsas-mies seurasi hänen äkäistä katsettaan ja näki myös Lydian, mutta toisenlaisin tuntein: hänen suunsa avautui raolleen, väri kohosi kasvoille ja hän tuijotti Lydiaan peittelemätöntä ihailua ja ihmettelyä kuvastavin katsein. Lydian ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri ja paeta; seuraava ajatus oli pyytää anteeksi läsnäoloaan. Lopuksi hän poistui rauhallisesti puiden lomitse.