"Tuo on se mies, joka asuu Metsämajassa", sanoi Alice. "Minä tunnen hänet ulkonäöltä."
"Joka ei kylläkään näytä sairaalloiselta", huomautti Lucian, tähystellen kiinteästi tuntematonta.
He olivat nyt saapuneet lähelle noita molempia ja kuulivat, kuinka loordi Worthington, avatessaan vaunun oven sisään mennäkseen, sanoi: "Pidähän huolta itsestäsi, kuten kelpo mies ainakin. Muista! jos se kestää sekunninkaan yli viidentoista minuutin, menetän viisisataa puntaa."
Hermes pani käsivartensa nuoren loordin hartioille ja ravisteli häntä vanhemman veljen tapaan. Sitten hän virkkoi oikealla ja hyvällä ääntämistavalla, mutta hiukan karkeamman sävyisellä ja kovemmalla äänellä kuin englantilaiset herrasmiehet tavallisesti puhuvat: "Rahat ovat turvassa kuin pankin holvissa, poikani."
Ilmeisesti, ajatteli Alice, oli tuntematon loordi Worthingtonin hyvä tuttava. Hän päätti käyttäytyä huomaavaisesti häntä kohtaan, jos heidät esiteltäisiin toisilleen.
"Loordi Worthington", sanoi Lydia.
Säpsähtäen kääntyi puhuteltu ja kiipesi alas vaunun istuimelta, lausuen hiukan hämmentyneenä: "Kuinka voitte, neiti Carew? Kaunista seutua ja kaunista ilmaa — soveltuu teille varmaankin mainiosti. Te näytätte ainakin siltä kuin se soveltuisi."
"Kiitos, taidanpa näyttää. Teidän tuttavanne on luullakseni minun vuokralaiseni."
Loordi Worthingtonin ilmeessä kuvastui äkillinen ja elävä ilmitulon pelko, eikä hän vastannut sanaakaan.
"Kaiketi esittelette hänet minulle, vai kuinka?"