"Annatteko minulle luvan?" kysyi loordi.
"Tietysti", sanoi Lydia. "Onko jokin syy —"
"Oh, ei vähintäkään, jos kerran te sitä haluatte", vastasi loordi Worthington vilkkaasti, ja hänen silmänsä vilkkuivat vallattomasti, kun hän kääntyi seuralaiseensa päin, joka seisoi vaunun ovella ihaillen Lydiaa ja ollen vuorostaan lämmittäjän ihailun esineenä. "Herra Cashel Byron — neiti Carew."
Hra Cashel Byron punastui hiukan kohottaessaan olkihattuaan, mutta muuten käyttäytyi kuin jokin korkea-arvoinen henkilö, joka ei ole ylpeä. Kun ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään sanottavaa omasta puolestaan, johti Lydia loordi Worthingtonin puhumaan Ascotin kilpa-ajoista ja kuunteli häntä samalla kuin katseli uutta tuttavaansa. Nyt, kun seurassa-olon väkinäisyys oli karkoittanut hänen äskeisen hyväntuulisen ilmeensä, oli hänessä jotakin peloittavaa, mikä aiheutti Lydiassa selittämättömän mielihyvän värähdyksen. Sama uinuvan vaaran vaikutelma tuntui, vaikka vähemmän miellyttävänä, Lucianissakin, joka tunsi olonsa hieman samanlaiseksi kuin suuren, luonteenlaadultaan epäilyttävän koiran läheisyydessä. Lydia ajatteli, ettei hra Byron ensi näkemältä pitänyt hänen serkustaan, sillä hän katseli häneen vinosti, ikäänkuin salaa mittaillen häntä.
Ryhmä hajautui, kun konduktööri huusi matkustajia asettumaan paikoilleen. Hyvästit sanottiin, ja loordi Worthington huusi: "Pidä huolta itsestäsi!" Cashel Byronille, joka vastasi hieman kärsimättömästi ja vilkaisten pelokkaasti neiti Carew'hin: "Hyvä on, hyvä on; ei mitään pelkoa, sir." Sitten juna lähti, ja hän jäi asemalaiturille molempien naisten kanssa.
"Me palaamme puistoon, herra Cashel Byron", sanoi Lydia.
"Niin minäkin", sanoi Byron. "Ehkä —" tässä hänen äänensä petti, ja hän katsoi Aliceen, välttääkseen Lydian katsetta. Sitten he lähtivät yhdessä asemalta.
Kun he olivat kävelleet jonkun matkaa äänettöminä, Alice katsoen jäykästi eteensä, epäluuloisena, muistaen äsken kuulleensa saattajansa loordi Worthingtonille puhuessaan käyttäneen sanaa "sir", Lydian taas pannessa merkille hänen kevyen astuntansa ja täydellisen tasapainonsa ja koettaessa lukea hänen hämmentyneitä kasvojaan, virkkoi Cashel Byron:
"Näin teidät eilen puistossa ja luulin teitä aaveeksi. Mellish-ukko — apulaiseni, tarkoitan — näki teidät myös. Siitä tiesin, että olitte todellinen."
"Merkillistä!" sanoi Lydia. "Minä luulin samaa teistä."