"Mitä! Luulitteko!" huudahti Cashel Byron, katsoen häneen. Kun hän tällöin ei tullut tarkanneeksi askeleitaan, kompastui hän ja palautti jälleen tasapainonsa hiljaa kiroten. Sitten hän tuli hyvin punaiseksi ja huomautti neiti Goffille, että oli lämmin ilta.
Alice myönsi. "Toivon", lisäsi hän, "että voitte paremmin."
Hra Byron näytti olevan ymmällä. Arvellen, mietittyään, toisen tarkoittaneen hänen kompastumistaan, sanoi hän:
"Kiitos, en loukannut itseäni."
"Loordi Worthington on kertonut meille teistä", sanoi Lydia. Hra Byron pysähtyi äkkiä, nähtävästi syvästi loukkautuneena, Lydia kiiruhti lisäämään: "Hän mainitsi teidän tulleen tänne terveyttänne palauttamaan, siinä kaikki."
Cashelin ilme helpottui omituiseksi hymyksi, ja hän lähti jälleen kävelemään. Mutta hetken kuluttua hänessä heräsi epäluulo, ja hän kysyi huolestuneesti: "Eikö hän kertonut teille minusta mitään muuta?"
Alice tuijotti häneen ylpeästi. Lydia vastasi: "Ei. Ei mitään muuta."
"Arvelin, että olitte ehkä jossakin kuulleet nimeni", pitkitti Cashel.
"Ehkä olen kuullutkin, mutta en voi muistaa missä yhteydessä. Miksi? Tunnetteko joitakin minun tuttaviani?"
"En suinkaan. Ainoastaan loordi Worthingtonin."