"Arvelen siis, että olette kuuluisa ja että minä kovaksi onnekseni en tiedä sitä, herra Cashel Byron. Onko niin?"
"Ei vähintäkään", vastasi Cashel kiireesti. "Ei ole mitään syytä, minkävuoksi teidän olisi koskaan tarvinnut kuulla minusta. Olen suuresti kiitollinen teille ystävällisestä tiedustelustanne", jatkoi hän kääntyen Aliceen päin. "Voin aivan hyvin nyt, kiitos. Maaseutu on saanut minut jälleen kuntoon."
Alice, joka alkoi hautoa epäluuloja hra Byroniin nähden, hymyili teeskennellysti ja suoristautui hiukan.
Cashel kääntyi hänestä pois, loukkautuneena hänen käytöksestään ja kyeten niin huonosti salaamaan tunteensa, että neiti Carew, joka alati tarkkasi häntä, näki mitä hän tunsi ja tiesi mielihyvin, että Cashel kääntyi hänen puoleensa saadakseen lohdutusta. Hän katsoi Lydiaan hartaan tarkkaavasti, ikäänkuin koettaen arvata hänen ajatuksiaan, jotka näyttivät liitelevän laskevassa auringossa tai jossakin muussa yhtä kauniissa ja salaperäisessä piirissä. Mutta Cashel saattoi nähdä, ettei hänen kasvoillaan näkynyt heijastustakaan neiti Goff'in ivallisuudesta.
"Ja te siis todellakin luulitte minua aaveeksi?" sanoi Cashel.
"Niin. Ensin luulin teitä kuvapatsaaksi."
"Kuvapatsaaksi!"
"Te ette näytä olevan siitä mielissänne."
"Eihän kukaan voi olla mielissään siitä, että häntä. luullaan kivimöhkäleeksi", vastasi Cashel surkeana.
Tässä oli mies, jota Lydia oli erehtynyt luulemaan ihanimmaksi miehisen voiman ja kauneuden kuvaukseksi, mitä hän tunsi, ja hän oli niin vailla taiteellista sivistystä, että piti kuvapatsasta epämiellyttävänä kivimöhkäleenä.