"Luuletko", sanoi Alice heidän kulkiessaan hedelmätarhan poikki, "että tuo mies on hieno mies?"
"Kuinka voisin sitä tietää? Mehän tuskin tunnemme häntä."
"Mutta mitä luulet? Hienossa miehessä on aina jotakin erikoista, jonka tuntee vaistomaisesti."
"Onko? Minä en ole koskaan huomannut sitä."
"Etkö?" sanoi Alice hämmästyneenä ja alkaen levottomana pelätä, että hänen etevämmyytensä hienouden oivaltamisessa johtui jollakin tavoin hänen yhteiskunnallisesta alemmuudestaan neiti Carew'hin nähden. "Minä luulin, että sen voisi aina sanoa."
"Ehkä niin", sanoi Lydia. "Minä puolestani olen huomannut samat käytöstavan eri vivahdukset kaikissa luokissa. Joillakin ihmisillä, olkoonpa heidän varsinaisen ympäristönsä esiintymistyyli millainen hyvänsä, on synnynnäinen käytöksen hienous ja arvokkuus —"
"Sitä juuri tarkoitankin", sanoi Alice.
"— mutta sitä tapaa yhtä usein näyttelijäin, mustalaisten ja talonpoikain keskuudessa kuin sivistyneiden ja hienojen ihmisten joukossa. Useimmista ihmisistä voi sen arvata joltisellakin varmuudella, mutta ei tästä hra Cashel Byronista. Oletko utelias hänestä?"
"Minäkö!" huudahti Alice ylväästi. "En vähääkään."
"Minä olen. Hän kiinnittää mieltäni. Näen harvoin mitään uutta ihmisissä, ja hän on hyvin erikoinen mies."