"Aivan niin", myönsi nainen. "Tahdon antaa hänelle hyvän opetuksen."
Tohtori katsoi häneen epäilevästi, ajatellen ehkä, että hän itse tarvitsisi hyvän opetuksen äidin velvollisuuksista. Mutta hän ei rohjennut sitä sanoa; vieläpä hän epäili, olisiko rohkenemisesta hyötyäkään, koska hänellä oli ennakkoluulo, että näyttelijättäriltä puuttui luonnollisia tunteita. Hän pelkäsi myöskin, että keskustelu pojasta alkoi vaivata naista; ja vaikka olikin jumaluusopin tohtori, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin muistakin miehistä esiintyä kauniin naisen silmissä ikävystyttävänä. Siksi hän soitti kelloa ja käski palvelijan lähettämään Cashel Byronin heidän luokseen. Hetken kuluttua avattiin ovi alhaalla ja kaukaisten äänten sorinaa alkoi kuulua. Tohtori liikehti levottomasti ja koetti keksiä jotakin sanottavaa, mutta onnistumatta; hän istui äänettömänä, sillaikaa kuin epäselvä äänten sorina kohosi huudoksi: "Byron! Cash!" jälkimmäinen sana matkien sitä tavallista sävyä, jolla kassanhoitajaa kutsuttiin rihkamakaupoissa. Lopuksi kuului kimakka parku: "Mam-maaa!" nähtävästi selitykseksi, miksi Byronia vaadittiin tulemaan vastaanottohuoneeseen. Tohtori punastui. Rouva Byron hymyili. Sitten ovi alhaalla sulkeutui, vaimentaen melun, ja portailta kuului askelia.
"Tule sisään", huusi tohtori rohkaisevasti.
Cashel Byron astui sisään punastuen, lähestyi kömpelösti äitiään ja suuteli arvostelevaa ilmettä tämän kasvoilla, jotka ylöspäin kääntyneinä tarkastelivat hänen ulkonäköään. Ollen vasta seitsemäntoista vanha, ei hänellä vielä ollut taipumusta suutelemiseen. Taitamattomuudessaan hän aivan kauhistutti rouva Byronia kohahduttamalla heidän hampaansa yhteen. Tuntien epäonnistumisensa hän suoristautui ja koetti piilottaa kätensä, jotka olivat tavattoman likaiset, takkinsa niukkoihin poimuihin. Hän oli hyvärakenteinen nuorukainen, kaula ja hartiat vankat, ja lyhyt, punertavanruskea tukka kähertyi pieninä kiharoina liki päälakea. Hänellä oli siniset silmät ja poikamaisen hyväluontoinen kasvojenilme, joka kuitenkaan ei antanut takeita mielenlaadun maltillisuudesta.
"Kuinka voit, Cashel?" kysyi rouva Byron ruhtinaallisen suojelevasti, katsottuaan häneen pitkään.
"Kiitos, hyvin", sanoi Cashel, irvistäen ja karttaen hänen katsettaan.
"Istu, Byron", sanoi tohtori. Byron unohti äkkiä istuutumisen taidon ja katsoi epävarmana tuolista toiseen. Tohtori esitti lyhyen anteeksipyynnön ja poistui huoneesta, oppilaansa suureksi huojennukseksi.
"Olet kasvanut kovasti, Cashel. Ja pelkään, että olet kovin kömpelö." Cashel punastui ja näytti synkältä.
"En tiedä mitä minun on tehtävä sinulle", jatkoi rouva Byron. "Tohtori Moncrief sanoo, että sinä olet hyvin laiska ja karkeatapainen."
"Enkä ole", sanoi Cashel ärtyisästi. "Se tulee vain —"