Cashel hätkähti ja riensi lammen partaalle. "Hyvää huomenta, neiti Carew", sanoi hän. "En nähnyt teitä ennenkuin puhuttelitte minua." Lydia katsoa häneen rauhallisesti, ja Cashel vääntelehti, tuntien sanoneensa typerän valheen. "Linna näkyy tänne erittäin komeana", jatkoi hän, muuttaakseen aihetta. "Neiti Goff ja minä puhuimme siitä juuri."
"Niin. Ihailetteko sitä?"
"Kyllä, oikein paljon. Se on kaunis paikka. Jokaisen täytyy se myöntää."
"Pidetään kohteliaana ylistää taloani minulle ja ivata sitä muille. Tekään ette nyt sano; 'Hiiteen se, minä sitä pidetään.'"
Cashel tunsi jäävänsä ottelussa alakynteen, ja tuo outo tunne vei häneltä miltei rohkeuden vastata. Mutta sitten hän kirkastui ja sanoi; "Voin sanoa teille, kuinka se asia on. Noin vain piirustettavaksi tai syrjästä katsottavaksi se on kylläkin kiinalaisen näköinen. Mutta se, että te asutte siinä, tekee sen jollakin tavoin erilaiseksi. Sitä minä tarkoitin, kunniani kautta, sitä juuri."
Lydia hymyili; mutta Cashel ei katsoessaan alaspäin häneen voinut nähdä hymyä hänen punaisen hiuskruununsa vuoksi, joka näytti liekehtivän päivänpaisteessa. Tuo este oli hänelle epätyydyttävä: hän tahtoi nähdä Lydian kasvot. Hän epäröi hetken ja laskeutui sitten istumaan maahan Lydian viereen varovaisesti, ikäänkuin hyvin kuumaan kylpyyn mennen.
"Toivon, ettette pahastu, jos istun tässä", virkkoi Cashel arasti. "Tuntuu niin töykeältä puhua teille ylhäältä korkeuksista."
Lydia pudisti päätään ja viskasi jälleen kaksi kiveä lampeen. Cashel ei osannut keksiä muuta sanottavaa, ja kun ei Lydiakaan puhunut, vaan tähysteli vakavana veteen piirtyviä ympyröitä, alkoi hänkin tuijottaa niihin; ja he istuivat äänettöminä joitakin minuutteja, katsellen hellittämättä aallonkareita: Lydia sen näköisenä, kuin olisi niissä ollut loppumatonta ajatuksen aihetta, Cashel sen näköisenä, kuin olisi näytelmä saanut hänet aivan ymmälle. Vihdoin virkkoi Lydia:
"Oletteko koskaan käsittänyt, mitä värähtely on?"
"En", sanoi Cashel, katsottuaan häneen älyttömänä.