"Voisit puhua kanssani vakavasti", sanoi hra Parker, nousten pahantuulisena ja kävellen muutamia askelia. "Kun mies tarjoaa kätensä, pitäisi siihen mielestäni suhtautua kunnioituksella."
"Niinkö! En ymmärtänyt asiaa oikein. Luullakseni sovittiin välillämme siitä, ettei sinun ole tehtävä tuota tarjousta minulle joka kerta kuin tapaamme."
"Samoin sovittiin siitäkin, että asia lykättäisiin vain siksi, kunnes olisin sellaisessa asemassa, että voin ottaa sen uudelleen esiin sitomatta sinua pitkäaikaiseen kihlaukseen. Se aika on nyt tullut, ja minä odotan vihdoinkin suotuisaa vastausta. Minulla on siihen oikeus, ottaen huomioon kuinka kärsivällisesti olen sitä odottanut."
"Omasta puolestani, Wallace, täytyy minun sanoa, etten pidä viisaana ajatella naimisiinmenoa vain 350 punnan vuosituloilla."
"Ynnä vapaat huoneet: muista se; ja lämpö ja valo! Sinä näyt käyvän kovin varovaiseksi nyt, kun asut täällä neiti Mikälien kanssa. Pelkään, ettet enää rakasta minua, Alice."
"Enhän ole koskaan sanonutkaan rakastavani sinua."
"Pyh! Et ehkä ole koskaan sanonut sitä; mutta sinä olet aina antanut minun ymmärtää —"
"Mitään sellaista en ole koskaan tehnyt, Wallace; enkä salli sinun sanovan sellaista."
"Sanalla sanoen", tokaisi Parker katkerasti, "sinä luulet voivasi siepata täällä jonkun keikarin, joka on parempi kauppa kuin minä."
"Wallace! Kuinka uskallat?"