"Koska", jatkoi Lydia, "olin aikonut mennä vasta luennon jälkeen. Herra Abendgasse on innostunut ja kaunopuheinen, mutta ei omintakeinen. Minusta on mieluisampaa saada hänen aatteensa suoraan niiden alkulähteistä; niin että jollet tunne erikoista mielenkiintoa —"
"En ollenkaan. Jos hän on sosialisti, olen paljon mieluummin kuuntelematta häntä, varsinkin sunnuntai-iltana."
Sovittiin siis niin, että he menisivät rouva Hoskynille luennon jälkeen. Sillävälin he menivät Sydenhamiin, missä Alice kulki Kristallipalatsin läpi maalaismaisen uteliaana ja Lydia selitti paikan nähtävyyksiä tietosanakirjamaisesti. Iltapäivällä oli siellä konsertti, jossa orkesteri soitti joitakin pitkiä musiikkikappaleita, joista Lydia näytti nauttivan, vaikkakin hän silloin tällöin löysi moittimista esittäjistä. Alice, joka ei kyennyt älyämään esityksen vikoja enempää kuin musiikin kauneuttakaan, teki niinkuin näki muidenkin tekevän — oli olevinaan mielistynyt ja taputti käsiään säädyllisesti. Madame Szczympliga, jonka hän odotti tapaavansa rouva Hoskynin luona, astui esiin ja soitti fantasian pianolle ja orkesterille, jonka oli säveltänyt kuuluisa Jack, hänkin rouva Hoskynin piiriin kuuluvia. Ohjelmassa oli tästä sävellyksestä selostus, josta Alice sai tietää, että kuuntelemalla tarkasti adagiota, saattoi kuulla siinä enkelien laulua. Hän kuunteli niin tarkasti kuin osasi, muttei kuullut mitään enkeleitä, ja hämmästyi, kun fantasian loputtua kuulijakunta puhkesi ihastuneena taputtamaan käsiään madame Szczympligalle, ikäänkuin tämä olisi antanut heidän kuulla sfäärien musiikkia. Vieläpä Lydiakin näytti liikutetulta ja sanoi:
"Kummallista, että hän on vain nainen niinkuin me muutkin, juuri samojen olemassaolon rajoitusten aitaama ja samojen proosallisten huolien alainen — että hän menee junassa Victoria-asemalle ja sieltä kotiinsa tavallisilla ajopeleillä, sensijaan että lähtisi vesille suuressa simpukankuoressa, matkaten joutsenten vetämänä johonkin lumottuun saareen. Hänen soittonsa johtaa mieleeni oman itseni siinä iässä, jolloin uskoin vielä satumaahan, enkä itse asiassa paljon tiennytkään mistään muusta maasta."
"Ihmiset sanovat", sanoi Alice, "että hänen miehensä on hyvin mustasukkainen, ja että hän antaa miehensä viettää aivan surkeaa elämää."
" Ihmiset sanovat mitä hyvänsä, mikä tuo lahjakkaat henkilöt heidän omien kokemustensa tasolle. Epäilemättä he ovat oikeassa. Minä en ole tavannut herra Herbertia, mutta olen nähnyt hänen taulujaan, joista näkyy, että hän lukee kaikkea eikä näe mitään; sillä ne kaikki esittävät jossakin runoelmassa kuvattuja kohtauksia. Jospa vain voisi löytää sivistyneen miehen, joka ei olisi koskaan lukenut yhtään kirjaa, kuinka ihastuttava seuratoveri hän olisikaan!"
Konsertin loputtua eivät he palanneet suoraan kaupunkiin, koska Lydia halusi käyskennellä jonkun aikaa puutarhoissa. Sen johdosta he Sydenhamista lähtiessään joutuivat Waterloo-asemalle menevään junaan, joten heidän oli muutettava junaa Claphamin asemalla. Oli kaunis kesäilta; ja vaikka Alicen mielipide olikin, että hienojen naisten tuli kätkeytyä yleisöltä rautatieasemien odotussaleihin, ei hän koettanut estää Lydiaa kävelemästä edestakaisin asemalaiturin hiljaisimmassa osassa, mikä päättyi kukkapenkkiin.
"Minun mielestäni", sanoi Lydia, "on Claphamin asema sievimpiä paikkoja Lontoon tienoilla."
"Niinkö todella!" sanoi Alice hieman ilkeästi. "Minä luulin, että kaikki taiteelliset ihmiset pitävät rautateitä ja rautatieasemia rumentavina tahroina maisemissa."
"Jotkut pitävät", sanoi Lydia; "mutta ne eivät ole meidän polvemme taiteilijoita; ja ne, jotka toitottavat sitä heidän perässään, eivät ole muuta kuin papukaijoja, Jos jokainen nuoruuteni lupapäivä-muisto — jokainen vapautusmatka kaupungista maalle — on mielleyhteydessä rautatien kanssa, täytyy minulla olla sitä kohtaan toisenlaiset tunteet kuin isälläni, jonka keski-ikää se tuli mullistamaan rautaisena uutuus-hirviönä. Veturi on yksi nykyaikaisen lapsuuden ihmeitä. Lapset keräytyvät sillalle katsomaan, kun juna kulkee sen alitse. Pienet pojat tepsuttavat katua pitkin piiskuttaen ja viheltäen, ollen olevinaan junan vetureita. Kaikki tuo romantiikka, niin typerältä kuin se näyttääkin, tulee pyhäksi myöhemmässä elämässä. Sitäpaitsi juna on kaunis esine, milloin se ei ole likaisessa maanalaisessa tunnelissa. Sen puhtaan valkoinen höyrytupru sointuu kaikenlaisiin maisemiin. Entä sen ääni! Oletko koskaan seisonut meren rantamalla, jota rautatie sivuaa, ja kuunnellut junan lähenemistä kaukaa? Ensin sitä voi tuskin erottaa meren kohinasta; sitten sen tuntee sen sävyn muuntelusta: milloin se kuuluu tukahtuneena jostakin syvästä leikkauksesta, milloin taas kiirii kaikuen joltakin kallionrinteeltä. Toisinaan se hyrisee tasaisena joitakin minuutteja ja sitten äkkiä puhkeaa rytmikkäästi kalskumaan, alati muuttuen etäisyydeltään ja pontevuudeltaan. Kun se tulee lähelle, pitäisi sinun mennä tunneliin ja seisoa siellä sen kulkiessa ohitse. Minä tein sen kerran, ja se oli kuin jonkun Beethovenin uvertyyrin viimeinen sivu, täynnä jyristen syöksyvää kiihkoa. En voi käsittää, kuinka kukaan voi toivoa halventavansa junaa vertaamalla sitä kyytivaunuihin; ja minä tunnen jonkunverran kyytivaunuja, tai ainakin dilisansseja. Sen vaikutuksen, joka eri kulkuvälineillä on niitä hoitaviin miehiin, pitäisi tehdä selväksi höyryn etevämmyys ilman muita todistuksia. En ole koskaan nähnyt veturinkuljettajaa, joka ei olisi näyttänyt harvinaisen älykkäältä ammattilaiselta; toiseltapuolen taas eivät edes ne kirjailijat ja taiteilijat, jotka ovat säilyttäneet meille kyyti vaunu-aikojen muiston, näytä ottaneen kyytivaunujen ajureita vakavalta kannalta tai pitäneen heitä syyntakeellisina ja sivistyneinä ihmisinä. Rautatien herjaaminen maaseudun ihannoimisen kannalta on jo vanhanaikaista. Englannissa on miljoonia täysi-ikäisiä ihmisiä, joille etäinen junan ääni tuo mieleen yhtä miellyttäviä kaikuja kuin mustarastaan vihellys. Ja sitten — eikö tuo ole loordi Worthington, joka laskeutuu tuolla junasta? Niin, tuo, kolmannella siltamalla tästä. Hän —" Lydia pysähtyi. Alice katsoi, mutta ei voinut nähdä loordi Worthingtonia enempää kuin syytä vähäiseen, mutta selvästi huomattavaan muutokseen Lydiassa, joka virkkoi nopeasti: