Tälle kaikki remahtivat nauraa hohottamaan ja valtasivat rynnäköllä tyhjän ensi luokan vaunun. Lydia ja Alice ehtivät hädin tuskin asettua paikoilleen junassa, ennenkuin se lähti.
"Todellakin minun täytyy sanoa", virkkoi Alice, "että jos nuo olivat herra Cashel Byronin ja loordi Worthingtonin seurustelutovereita, niin on heillä perin omituinen maku."
"Niin", sanoi Lydia miltei töykeästi. "Minä olen melkoinen kieliniekka, mutta en kuitenkaan ymmärtänyt ainoatakaan lausetta heidän keskustelustaan, vaikka kuulin kaikki selvästi."
"Ne eivät olleet herrasmiehiä", sanoi Alice. "Sinä sanoit, ettei kukaan voi jonkun henkilön ulkonäöstä päättää, onko hän herrasmies vai ei; mutta varmastikaan et voi pitää noita miehiä loordi Worthingtonin vertaisina."
"En kylläkään", sanoi Lydia. "He ovat raakimuksia; ja Cashel Byron on ilmeisin raakimus heistä kaikista."
Pelästyneenä ei Alice uskaltanut virkkaa enää mitään ennenkuin he poistuivat junasta Victoria-asemalla. He näkivät väentungoksen sen vaunun edustalla, missä Cashel oli matkustanut. Alice kiiruhti ohitse, mutta Lydia kysyi paikalla olevalta junamieheltä, oliko jotakin tapahtunut. Mies vastasi, että joku juopunut oli junasta laskeutuessaan pudonnut radalle, niin että, jos juna olisi ollut liikkeessä, hän olisi saanut surmansa. Lydia kiitti junamiestä ja kääntyessään poispäin hänestä huomasi Bashvillen seisovan edessään lakkiaan koskettaen. Lydia ei ollut antanut hänelle määräystä tulla vastaan. Kuitenkin hän suhtautui hänen läsnäoloonsa kuten itsestään selvään asiaan ja kysyi, olivatko vaunut saapuvilla.
"Eivät ole", vastasi Bashville. "Kuski ei ollut saanut määräystä."
"Aivan oikein. Ajurinvaunut, olkaa hyvä." Kun Bashville oli mennyt, kysyi hän Alicelta: "Käskitkö sinä Bashvillen tulla meitä vastaan?"
"En toki! Sellainen ei pälkähtäisi päähänikään."
"Kummallista! Hän tietää kuitenkin velvollisuutensa paremmin kuin minä, niin että epäilemättä hän on menetellyt oikein. Hän on varmaankin odottanut koko iltapäivän, mies-poloinen."