"Odotushuoneessa, ihan lähellänne."
"En lainkaan nähnyt teitä", sanoi Cashel hyvin punaisena. "Mellish ajoi rattaamme ojaan ja särki ne; siksi meidän täytyi palata kotiin junalla. Me näytimme varmaan merkilliseltä joukolta. Olinko minä mielestänne huonossa seurassa?"
"Se ei ollut minun asiani, herra Cashel Byron."
"Ei", sanoi Cashel, käyden äkkiä katkeraksi. "Mitäpä te olisitte välittänyt siitä, millaista seuraa minulla oli? Te olette varmaan vimmoissanne minulle siitä, että sain serkkunne näyttämään narrilta. Siitä on kysymys."
Puhuen hiljaa, muistuttaakseen Cashelille, etteivät he olleet yksin, lausui Lydia: "Ei ole kysymys mistään, paitsi että te käyttäydytte ja puhutte täysikasvuisen pojan pikemmin kuin miehen lailla. Minä en ole vimmoissani teille serkkuni kimppuun käymisestä, mutta hän on hyvin loukkaantunut, ja samoin rouva Hoskyn, jonka vierasta teidän olisi tullut kunnioittaa."
"Tiesinhän, että olisitte minulle känässä. En olisi sanonut sanaakaan, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Cashel onnettomana. "Maata maassa tallattavana: siinä on teidän mielestänne minun paikkani. Joku toinen mies olisi vääntänyt häneltä niskat nurin."
"Onko mahdollista, ettette tiedä, etteivät sivistyneet miehet koskaan väännä toistensa niskoja nurin seurassa, olkoon ärsytys kuinka suuri tahansa?"
"En tiedä mitään", sanoi Cashel valittavan nyreästi. "Kaikki mitä teen, on väärin. Kas niin! Tyydyttääkö se teitä?"
"En pidä minään nautintona saada teidät tunnustamaan olevanne väärässä; eikä teillä voi olla minusta matalampaa käsitystä, kuin luulla niin olevan."
"Siinäpä te juuri erehdytte", sanoi Cashel itsepintaisesti. "Minulla ei ole teistä lainkaan mitään matalaa käsitystä. Onhan olemassa sellainenkin asia, että ihminen on liian viisas."