"Ihmettelen, kuinka hän tuntee minut", sanoi Cashel, rohkaistuen siitä suopeudesta, jolla Lydia oli ottanut vastaan hänen hermostuneen kumarruksensa. "En ole nähnyt häntä koskaan ennen."
"Ei hän tunne teitä", sanoi Lydia hiukan totisena. "Hän on isäntänne ja otaksuu senvuoksi, että hänen pitäisi tuntea teidät."
"Vai niin! Sitäkö se olikin?" Cashel pysähtyi, ollen vailla puheenaihetta. Lydia ei auttanut häntä. Vihdoin Cashel lisäsi: "En ole nähnyt teitä moneen aikaan, neiti Carew."
"Siitä ei ole kovin kauan, kun minä näin teidät, herra Byron. Näin teidät eilen jonkun matkan päässä Lontoosta."
"Herra nähköön!" huudahti Cashel. "Älkää sanoko niin. Te varmaan laskette leikkiä, niinhän?"
"En. Leikinlasku siinä mielessä ei huvita minua." Cashel katsoi häneen tyrmistyneenä. "Ette kai tarkoita sanoa, että olitte katsomassa ny-ny- — Missä — milloin näitte minut? Voitte kai sanoa sen minulle."
"Varmasti. Claphamin asemalla, neljännestä yli kuuden."
"Oliko ketään muita mukanani?"
"Ystävänne herra Mellish, loordi Worthington ja muutamia muita."
"Niin. Loordi Worthington oli siellä. Mutta missä te olitte?"