"Se oli typerä pila. Rouva Hoskyn oli kiusannut Worthingtonia tuomaan hänen luokseen jonkun kuuluisuuden, ja kostoksi hän toi nyrkkeilijäsuojattinsa."
"Hm!"
"En puolusta Worthingtonia. Mutta hienotunteisuutta voi tuskin odottaakaan häneltä."
"Hänellä on kyllin hienotunteisuutta ymmärtääkseen tällaisen asian täydellisesti. Mutta olkoon se sinään. Olen ajatellut sitä, mitä kerroit minulle noista omituisista ihmisistä, joiden olemassaolosta tuskin tiesin ennen. Lueskellessani, Lucian, olen kohdannut tuomitsevia arvosteluja kaikista roduista ja toimialoista auringon alla. Hyvin arvossapidetyt ja oppineet miehet ovat väittäneet, että juutalaiset, irlantilaiset, kristityt, ateistit, juristit, lääkärit, valtiomiehet, näyttelijät, taiteilijat, lihansyöjät ja viininjuojat ovat kaikki ehdottomasti rappeutuneita olentoja. Sellaiset väitteet voidaan helposti todistaa ottamalla musta lammas kustakin laumasta ja esittämällä se tyypiksi. Tuntuu järkevältä tehdä johtopäätös ihmisen luonteesta hänen toimialansa perusteella; mutta kuka ottaisi käytöksensä ojennusnuoraksi yksinomaan tähän perustuvan mielipiteen? Sota on julmaa, mutta sotilaat eivät ole poikkeuksellisen verenhimoisia ja epäinhimillisiä olentoja. En ole aivan varma siitäkään, että nyrkkitaistelija on väkivaltainen ja vaarallinen mies, koska hän harjoittaa väkivaltaista ja vaarallista ammattia — otaksun, että he kutsuvat sitä ammatiksi."
Lucian yritti sanoa jotakin, mutta Lydia keskeytti hänet jatkaen:
"Mutta tuo ei kuitenkaan minua liikuta tällä hetkellä. Oletko saanut selville jotakin herra Byronista persoonallisesti? Onko hän tavallinen luokkansa edustaja?"
"Ei. Ennemmin luulisin — ja toivoisin — että hän on hyvin epätavallinen luokkansa edustaja. Olen seurannut hänen historiaansa taaksepäin aina siihen aikaan asti, jolloin hän oli laivapoikana. Kun hän ei nähtävästi onnistunut toimimaan päällystönsä tyydytykseksi siinä virassa, tuli hän asiapojaksi jonkunlaiselle miekkailukoulun pitäjälle Melbourneen. Siellä hän keksi lahjojensa laadun, ja ennen pitkää hän ilmestyi nyrkkeilypiiriin jonkun onnettoman Ducket-nimisen nuoren miehen kanssa, jonka leuan hän murskasi. Se laski perustuksen hänen maineellensa. Hän taisteli useita otteluja poikkeuksettomalla menestyksellä; mutta vihdoin hän salli rohkeutensa päästä siinä määrin voitolle harkitsevaisuudesta, että tappoi erään englantilaisen, joka taisteli häntä vastaan epätoivoisella itsepintaisuudella kaksi tuntia. Olen kuullut, että sitä iskua, jolla hän kaatoi tuon mies-poloisen viimeisen kerran, nimitetään nyrkkeilypiireissä 'Cashelin surmaniskuksi', ja että hän on koettanut uudistaa sitä kaikissa seuraavissakin otteluissaan, saamatta kuitenkaan aikaan samaa turmiollista tulosta. Epäonnistuminen on arvattavasti ollut hänelle ankara pettymys. Hän pakeni Austraaliasta ja ilmestyi Amerikkaan, missä hän ryhtyi jatkamaan voitollista uraansa, kunnostautuen erikoisesti heittämällä erään jättiläismäisen vastustajan maahan jollakin heidän lajisilleen ominaisella kauhealla tavalla, ja tehden hänestä elinkautisen ramman. Sitten hän —"
"Kiitos, Lucian", sanoi Lydia jokseenkin heikosti. "Siinä on aivan tarpeeksi. Oletko ihan varma, että tuo kaikki on totta?"
"Tietoni ovat peräisin loordi Worthingtonilta ja urheilulehtien palstoilta. Byron itse tulee arvatenkin olemaan ylpeä saadessaan antaa sinulle täyden vakuutuksen näiden asiain paikkansapitävyydestä. Tehdäkseni hänelle oikeutta on minun kai lisättävä, että häntä pidetään nyrkkeilijän esikuvana, mitä tulee raittiuteen ja yleiseen hyvään käytökseen."
"Muistatko, että joitakin päiviä sitten erään toisen asian yhteydessä huomautin, kuinka merkityksettömiä havaintomme ovat, ennenkuin saamme oikean langan, mihin voimme ne pujottaa?"