IX LUKU.
Cashelin oppilaat pyysivät häntä toisinaan iskemään heitä kovaa — jättämään leikittelyn — totuttamaan heidät oikeaan kursailemattomaan toden-perästä iskemiseen eikä tyhjään joutavaan. Hän oli sellaiseen vain suostuvinaan, sillä hän tiesi, että jos joku saisi sinimarjan silmäänsä tai hampaan kurkkuunsa ottelussa kuuluisan nyrkkitaistelijan kanssa, kerskailisi hän siitä ylenpalttisesti ja saisi kaikki tuttavansa päättämään itsekseen välttää noin raakamaista opettajaa. Mutta neiti Carew'n kirjelipun saatuaan hän teki poikkeuksen tavastaan tässä suhteessa. Eräs nuori kaartilainen, jonka oppitunti alkoi vähän aikaa postin saapumisen jälkeen, huomautti Cashelin olevan tavallista hajamielisemmän ja kehoitti häntä heräämään ja käymään asiaan toden teolla. Silmänräpäyksessä isku sydänalaan lennätti hänet miltei tajuttomana lattiaan. Hänen naamansa oli tuntuvasti vaalennut, kun hänet nostettiin jälleen jaloilleen, ja pian hän esitti itsellään olevan jonkun tärkeän menon ja poistui, selittäen vavahtelevin äänin, että juuri sellaisesta ottelusta hän todella nautti.
Hänen mentyään Cashel käveli hajamielisenä edestakaisin, kiroillen ja aika-ajasta seisahtuen lukemaan kirjettä. Hänen levottomuutensa vain lisäsi hänen kiihtymystään. Ranskalaisen saapuminen, jonka hän oli pestannut antamaan miekkailutunteja, teki paikan hänelle sietämättömäksi. Hän muutti vaatteensa, meni ulos, kutsui ajurin ja antoi kiroten määräyksen ajaa Lydian talolle niin kovaa kuin hevonen pääsi. Mies hoputti menoa parhaansa mukaan, saaden hetken perästä kärsimättömän huomautuksen, ettei ollut mitään kiirettä. Tottuneena tämänkaltaiseen epäjohdonmukaisuuteen ei hän hämmästynyt, kun, heidän lähestyessään taloa, hän sai käskyn olla pysäyttämättä ja ajaa hitaasti ohi. Sitten hän, uuden ohjeen saatuaan, käänsi ympäri ja sivuutti talon toiseen kertaan. Tällöin ilmestyi joku nainen silmänräpäykseksi ikkunaan. Samassa hänen kyydittävänsä päästi raivon ja pelon sekaisen ähkäisyn, hyppäsi alas liikkuvista ajopeleistä, syöksyi ylös talon portaita ja soitti kiivaasti kelloa. Bashville, moitteettomasti puettuna ja ilmeettömästi käyttäytyen, avasi oven. Vastaukseksi Cashelin epäselvään kysymykseen hän sanoi:
"Neiti Carew ei ole kotona."
"Se on valhe", sanoi Cashel, silmät äkkiä laajentuen. "Minä näin hänet."
Bashville punastui, mutta vastasi kylmästi: "Neiti Carew ei voi ottaa teitä vastaan tänään."
"Menkää kysymään häneltä", vastasi Cashel tuimasti, astuen kohti.
Huulet yhteen puristettuina tarttui Bashville oveen sulkeakseen hänet ulos; mutta Cashel työnsi sen takaisin häntä vastaan ja astui sisään, sulkien oven jälkeensä. Hän kääntyi sitä tehdessään silmänräpäykseksi poispäin Bashvillestä, ja ennenkuin hän ehti kääntyä takaisin, heitettiin hänet jalkakampilla kumoon pitkin pituuttaan eteishallin mosaiikkilattialle. Kun Bashvilleä sanottiin valehtelijaksi ja sysättiin takaperin oven taakse, niin se kiihtymys, jota hän oli tukahduttanut Lucianin luona käynnistään saakka, räjähti. Hän oli heittänyt Cashelin kumoon cornilaistempulla ja odotti nyt hurjana seurausta.
Cashel nousi jaloilleen niin äkkiä, että näytti siltä kuin olisi hän kimmahtanut lattiasta. Bashville kyyristyi vaistomaisesti hänen hyökätessään kohti, välttyen parahiksi hänen oikealta nyrkiltään, ja hänestä tuntui kuin olisi se temmannut mukaansa hänen sydämensä suhahtaessaan hänen korvansa sivu. Hän kääntyi ja pakeni hurjana yläkertaan.
Lydia oli budoaarissaan Alicen kanssa, kun Bashville syöksähti sisään ja lukitsi oven. Alice nousi ylös ja kirkaisi. Lydiakin säpsähti, vaikka vähemmän tuota tavatonta toimenpidettä kuin muutosta tutuissa kasvoissa, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt tunnekiihoituksen vallassa, mutta hän istui kuitenkin hiljaa ja kysyi rauhallisesti, mistä oli kysymys. Bashville hillitsi itsensä hetkiseksi. Sitten hän puhui jotakin sekavaa, meni ikkunan luo ja avasi sen. Lydia arvasi, että hän aikoi huutaa apua kadulta.