Ana. Ei sotilaan ole häpeä ylpeillä miekkailutaidostaan.
Don Juan. Arvattavasti ette soisi tapaavanne häntä?
Ana. Kuinka uskallatte otaksua semmoista?
Don Juan. Oo — se on tavallinen tunne täällä. Muistatte kai että maan päällä — vaikkemme tietysti koskaan sitä tunnustaneet — jokaisen tuttavan kuolema, semmoistenkin, joista enin pidimme, tuotti samalla jonkunmoista tyydytyksen tunnetta, kun lopullisesti olimme päässeet heistä.
Ana. Hirviö! Ei ikinä! Ei ikinä!
Don Juan (tyyneesti). Huomaan että tunnette sen tunteen. Niin, hautajaiset olivat aina juhlatilaisuuksia mustissa, varsinkin sukulaisen hautajaiset. Oli miten oli, sukulaissiteistä ei välitetä paljon täällä. Isänne on aivan tottunut siihen eikä odota mitään hellyyttä teiltä.
Ana. Konna! Minä käytin surupukua hänen tähtensä koko lopun ikäni.
Don Juan. Niin. Se puki teitä. Mutta elämä surupuvussa on toista kuin iäisyys surupuvussa. Paitsi sitä te olette täällä yhtä kuollut kuin hänkin. Voiko ajatella mitään hullunkurisempaa kuin toinen vainaja suremassa toista? Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta, Ana kulta, ja elkää peljätkö. Helvetissä on paljon humbugia (tuskin täällä mitään muuta onkaan), mutta kuoleman ja iän ja muuttumisen humbugista on luovuttu siitä syystä, että täällä me olemme kaikki vainajia ja kaikki iankaikkisia. Kyllä te kohta totutte meidän tapoihimme.
Ana. Nimittävätkö kaikki miehet täällä minua Ana kullaksi?
Don Juan. Ei. Se meni erehdyksessä. Pyydän anteeksi.