Ana. Kaikki sielut ovat yhtä kalliita. Kaduttehan, eikö niin?
Don Juan. Ana hyvä, te olette typerä. Luuletteko että taivas on niin kuin maa, jossa ihmiset uskottelevat itseään että se mikä on tehty voidaan saada tekemättömäksi katumuksella, että se mikä on sanottu voidaan saada sanomattomaksi peruuttamalla, että se mikä on totta voidaan kieltää julistamalla se yhteisellä sopimuksella valheeksi? Ei, taivas on todellisuuden mestarien koti. Siitä syystä aion mennä sinne.
Ana. Kiitos. Minä aion mennä taivaaseen hakemaan onnea. Maan päällä sain vallan tarpeeksi todellisuutta.
Don Juan. Silloin teidän täytyy jäädä tänne, sillä helvetti on epätodellisuuden ja onnen etsijäin koti. Se on ainoa turvapaikka, jonne voi paeta taivaasta, joka on, kuten sanoin, todellisuuden mestarien koti, sekä maan päältä, joka on todellisuuden orjien koti. Maa on lastenkamari, jossa miehet ja naiset ovat olevinaan sankareita ja sankarittaria, pyhimyksiä ja syntisiä. Mutta ruumis särkee mielikuvat aina. Nälkä ja kylmä ja jano, ikä ja lakastuminen ja sairaus sekä ennen kaikkia kuolema tekee heistä todellisuuden orjia. Kolme kertaa päivässä pitää syödä ja sulattaa, kolme kertaa vuosisadassa uusi sukupolvi on synnytettävä. Uskonnon, romantiikan ja tieteen aikakaudet yhtyvät lopulta pakosta samaan rukoukseen: "Tee minusta terve eläin!" Mutta täällä olemme päässeet tuosta lihan hirmuvallasta, sillä täällä me emme ole ollenkaan eläimiä, vaan henkiä, ilmiöitä, mielikuvia, tapoja, kuolemattomia, iättömiä, sanalla sanoen ruumiittomia. Täällä ei ole yhteiskunnallisia kysymyksiä, ei valtiollisia kysymyksiä, ei uskonnollisia kysymyksiä eikä — mikä ehkä on paras kaikesta — terveydellisiä kysymyksiä. Täällä nimitätte ilmausmuotoanne kauneudeksi, tunteitanne rakkaudeksi, tunnelmianne jaloudeksi, halujanne avuiksi, juuri niinkuin ennen maan päällä, mutta täällä ei ole mitään ankaria tosiseikkoja vastustamassa teitä, ei mitään ivallisia tarpeitten ja vaatimusten vastakohtia, ei mitään inhimillistä ilveilynäytelmää, ei mitään muuta kuin ikuista romanttisuutta, yleistä melodraamaa. Tai kuten saksalainen ystävämme sanoo runossaan: "runollinen järjettömyys on täällä järkeä ja iki-naisellinen vetää meitä yhä ylöspäin ja eteenpäin" — emmekä kumminkaan pääse askeltakaan kauemmaksi. Ja kumminkin tahdotte jättää tämän paratiisin!
Ana. Mutta jos helvetti on niin ihana, kuinka hurmaava onkaan sitten taivas!
Paholainen, Kuvapatsas ja Don Juan kaikki alkavat yhtaikaa puhua kiihkeästi vastustaen. Sitten vaikenevat noloina.
Don Juan. Anteeksi.
Paholainen. Eihän toki. Minä keskeytin teidät.
Kuvapatsas. Aiotte sanoa jotain.
Don Juan. Teidän jälkeenne hyvät herrat.