Paholainen (Don Juanille). Te olette niin kaunopuheisesti selittänyt valtakuntani etuja että jätän teidän tehtäväksenne kuvata yhtä puolueettomasti toisen laitoksen varjopuolet.
Don Juan. Taivaassa, sikäli kuin osaan sitä kuvitella hyvä Señora, eletään ja tehdään työtä leikin ja kuvittelun asemesta. Siellä on asioita katsottava semmoisina kuin ne ovat. Siellä ei voi paeta muuta kuin lumousta, ja lujuus sekä vaara ovat kunniaa. Jos näyttelemistä yhä jatkuu täällä ja maan päällä ja koko maailma on näyttämö, taivas on ainakin kulissien takana. Mutta taivasta ei voi kuvata vertauksellisesti. Lähden sinne kohta, sillä toivon ainakin pääseväni valheesta ja ikävästä, vulgääristä onnen etsinnästä viettääkseni aikakausia mietinnässä —
Kuvapatsas. Huh!
Don Juan. Herra komendantti, en moiti teitä ylenkatseestanne. Taulugalleria on ikävä paikka sokealle miehelle. Mutta juuri samoin kuin te nautitte sellaisista romantillisista heijastuksista kuin kauneudesta ja riemusta, samoin minä nauttisin saadessani miettiä sitä mikä enin kiinnittää mieltäni, nimittäin elämää: tuota voimaa, joka iäti pyrkii saavuttamaan yhä suurempaa kykyä tutkistelemaan itseään. Mikä synnytti aivoni? Ei suinkaan jäsenieni liikuttamisen tarve. Hiirellä ei ole kuin puolet sen vertaa aivoja, mutta se liikuttaa jäseniään yhtä hyvin kuin minä. Ei siis tekemisen tarve, vaan tarve tietää mitä teen, etten sokeassa elämisen yrityksessä surmaisi itseäni.
Kuvapatsas. Te olisitte varmaan surmannut itsenne sokeassa miekkailemis-yrityksessänne, ellei jalkani olisi luiskahtanut, hyvä ystävä.
Don Juan. Te vanha irstailija, naurunne loppuu sietämättömään ikävyyteen ennen huomenta.
Kuvapatsas. Ha, ha haa! Muistatteko kuinka minä pelotin teitä sanomalla teille melkein samaa patsaaltani Sevillassa? Se kuuluu jokseenkin nerottomalta ilman minun pasuunoitani.
Don Juan. Olen kuullut sanottavan että se kuuluu jokseenkin nerottomalta pasuunainkin säestyksellä, herra komendantti.
Ana. Oh, elä keskeytä häntä tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä isä. Eikö taivaassa ole mitään muuta kuin tutkistelemista?
Don Juan. Siinä taivaassa, jota minä haen, ei ole muuta iloa. Mutta siellä on työtä elämän auttamiseksi sen pyrkimyksessä ylöspäin. Ajatelkaappa kuinka se tuhlaa ja hajoittaa itseään, kuinka se rakentaa esteitä itselleen ja hävittää itsensä tietämättömyydessään ja sokeudessaan. Se tarvitsee aivoja, tuo vastustamaton voima, ettei se tietämättömyydessään rupea itseään vastustamaan. Kuinka ihmeellinen tekele ihminen on! sanoo runoilija. Niin on, mutta mikä hölmö! Hänen rakenteensa on suurin ihme, minkä elämä on aikaansaanut, kaikkein elävin elävä olento olemuksien seassa, kaikkein itsetietoisin kaikista elimistöistä — ja kumminkin, kuinka kurjat hänen aivonsa ovat! Tyhmyys, joka vaivannäön ja köyhyyden opettaman todellisuuden vaikutuksesta on käynyt halpamaiseksi ja julmaksi, mielikuvitus, joka on ennemmin päättänyt nääntyä kuin katsoa tuota todellisuutta silmästä silmään, joka kerää valhekuvia peittääkseen sitä, ja joka nimittää itseään viisaudeksi, neroksi! Ja kumpikin syyttää toinen toistaan oman itsensä puutteellisuudesta: tyhmyys syyttää mielikuvitusta hulluudesta, ja mielikuvitus syyttää tyhmyyttä tietämättömyydestä, — surkeata kyllä, tyhmyydellä on kaikki tieto, ja mielikuvituksella on kaikki viisaus.