Paholainen. Ja hyvän sopan ne siitä yhdessä keittävät. Enkös minä sanonut silloin kuin järjestin sen Faustin jutun, että ihmisen järki ei ole tehnyt mitään muuta hänelle, kuin kehittänyt hänet petomaisemmaksi kuin mikään peto. Yksi ainoa oivallinen ruumis on enemmän arvoinen kuin sadan huonoa ruuansulatusta kärsivän ja tyhjästä pullistuneen filosofin aivot.
Don Juan. Te unohdatte että on koetettu aivotonta ruumiin mahtavuutta. Joka suhteessa paitsi aivoihin nähden, äärettömän paljon suurempia olentoja kuin ihminen on ollut olemassa ja hävinnyt. Megatherium, ichthyosaurus ovat mittailleet maata jättiläisaskeleillaan ja peittäneet auringon, pilviä tavoittelevilla siivillään. Missä ne ovat nyt? Kivettyneinä museoissa, ja niin harvoja ja epätäydellisiä sielläkin että yhtä ainoata nivelluuta tai hammasta niistä pidetään enemmän arvoisena kuin tuhannen sotamiehen elämää. Nuo olennot elivät ja tahtoivat elää, mutta aivojen puutteessa ne eivät tienneet kuinka niiden piti täyttää tahtoansa, ja niin ne hävittivät itsensä.
Paholainen. Ja eikö siis ihminen hävitä itseään yhtä paljon huolimatta kehutuista aivoistaan? Oletteko äskettäin käyneet maan päällä? Minä olen. Ja olen myöskin tutkinut ihmisen ihmeellisiä keksintöjä. Voin teille vakuuttaa että elämää edistävillä aloilla ihminen ei keksi mitään, mutta kuolemaa edistävillä aloilla hän voittaa luonnonkin ja tuottaa kemian ja koneitten avulla yhtä paljon kuolemaa kuin maanvaivat, rutto ja nälkä. Talonpoika, jota tänään johdatan kiusaukseen, syö ja juo jokseenkin samaa kuin talonpojat tuhat vuotta sitten, ja rakennus, jossa hän asuu, ei ole tuhannessa vuodessa muuttunut niinkään paljon kuin naisten hattumuoti muutamassa viikossa. Mutta kun hän menee tappotantereelle, on hänellä olallaan mekanismin ihme, joka hänen sormensa kosketuksesta päästää valloilleen kaikki molekylien salatut voimat ja voittaa monin kertaisesti hänen esi-isäinsä heittokeihään, nuolen ja piiskan. Rauhan keksinnöissä ihminen on suuri hutilus. Olen nähnyt hänen pumpulitehtaitaan ja muita semmoisia laitoksia. Niitten koneistoa voisi yhtä hyvin luulla ahneen koiran keksimäksi, joka tahtoo rahaa eikä ruokaa. Tunnen hyvin hänen kömpelöt kirjoituskoneensa ja puhkivat veturinsa ja ikävät polkupyöränsä. Ne ovat lasten leikkikaluja verrattuina Maxim kanunaan tai vedenalaiseen torpedolaivaan. Ihmisen teollisuuskoneissa ei ilmaannu muuta kuin hänen ahneutensa ja laiskuutensa — hänen sydämensä on hänen aseissaan. Tuo ihmeellinen Elämän Voima, jolla te kehutte, on kuoleman voimaa. Ihminen mittaa voimaansa hävityskykynsä mukaan. Mitä on hänen uskontonsa? Veruke, jonka nojalla hän vihaa minua. Mitä ovat hänen lakinsa? Verukkeita, joitten nojalla hän hirttää teidät. Mitä on hänen siveytensä? Pakanuutta! Veruke, jonka nojalla hän voi kuluttaa tuottamatta. Mitä on hänen taiteensa? Veruke, jonka nojalla hän voi ahmia surmakuvia. Mitä on hänen politiikkansa? Joko itsevaltiaan ihailua, siksi että itsevaltias voi surmata, taikka parlamentaarista kukkotaistelua. Vietin äskettäin illan eräässä kuuluisassa lakiasäätävässä kokouksessa ja kuulin padan soimailevan kattilaa mustuudesta ja ministerien vastailevan kysymyksiin. Pois lähtiessäni kirjoitin ovelle tuon vanhan lastenkamari-sananparren: "Elkää kysykö mitään niin teille ei valehdella." Ostin kuuden pencen perhelehden ja näin että se oli täynnä kuvia nuorista miehistä, jotka ampuivat ja iskivät toisiaan kuoliaaksi. Näin miehen kuolevan. Hän oli lontoolainen muurari, jolla oli seitsemän lasta. Hän jätti jälkeensä seitsemäntoista puntaa, jotka hänen vaimonsa tuhlasi loppuun hänen hautajaisiinsa ja meni seuraavana päivänä lapsineen vaivaistaloon. Hän ei olisi antanut seitsemän penceäkään lastensa kouluuttamiseksi, lain täytyi pakoittaa hänet antamaan ne opetettaviksi ilmaiseksi, mutta kuoleman sattuessa hän tuhlasi kaikki mitä hänellä oli. Ihmisten mielikuvitus hehkuu, heidän kykynsä kohoaa, kun he ajattelevat kuolemaa. He rakastavat sitä, ja jota julmempi se on, sitä enemmän he nauttivat. Helvetti on paljoa ylempänä heidän käsityskykyään. Käsityksensä siitä he ovat saaneet kahdelta mitä suurimmalta hupsulta ihmiskunnassa: eräältä italialaiselta ja eräältä englantilaiselta. Italialainen selitti että helvetissä on vain mutaa, pakkasta, likaa, tulta ja myrkyllisiä käärmeitä, kaikki kidutusta vain. Aina kun tuo aasi ei valehdellut minusta, hän höpisi eräästä naishenkilöstä, jonka hän oli nähnyt kerran kadulla. Englantilainen taasen kertoi kuinka minut oli karkoitettu taivaasta kanuunoilla ja ruudilla, ja tänäkin päivänä jok'ikinen brittiläinen uskoo että koko tuo hassu juttu on raamatussa. En tiedä mitä muuta sama englantilainen sanonee, sillä runo on liian pitkä, jotta minä tai kukaan muu olisi jaksanut kahlata sen läpi. Sama juttu kaikkialla. Kirjallisuuden korkein muoto on tragedia, näytelmä, jonka lopussa kaikki surmataan. Vanhoissa aikakirjoissa luetaan maanjäristyksistä ja ruttotaudeista, ja sanotaan että nämä ilmaisivat Jumalan voimaa ja suuruutta ja ihmisen pienuutta. Nykyaikana kertovat aikakirjat tappeluista. Tappelussa kaksi miesjoukkoa ampuu toisiaan kuulilla ja räjähtävillä pommeilla, kunnes toinen joukko juoksee pakoon, jolloin toinen ajaa sitä takaa hevosen selässä ja hakkaa pakenijat palasiksi. Tämä, niin päättävät aikakirjat, osoittaa keisarikuntien suuruutta ja mahtia ja voitettujen mitättömyyttä. Semmoisten tappelujen jälkeen ihmiset juoksevat kaduilla ulvoen ilosta ja kiihoittavat hallituksiaan tuhlaamaan satoja miljoonia rahaa teurastukseen, kun taas voimakkainkaan ministeristö ei uskaltaisi antaa puolta penniäkään ylimääräistä menoa sen kurjuuden ja ruton vähentämiseksi, jonka he joka päivä näkevät edessään. Voisin mainita teille tuhansia esimerkkejä, mutta kaikki johtavat samaan tulokseen: Se voima, joka hallitsee maata, ei ole elämän voima vaan kuoleman, ja se sisäinen tarve, joka on terästänyt elämän ponnistuksiin muodostaakseen itsensä ihmisolennoksi, ei ole korkeamman elämän tarve, vaan tarve hankkia vaikuttavampi hävityksen välikappale. Rutto, nälkä, maanjäristys, myrsky olivat liian satunnaisia toiminnassaan, tiikeri ja krokodiili liian helposti tyydytetyt eivätkä kyllin julmia. Tarvittiin jotain kestävämpää, julmempaa, kekseliäämmin hävittävää, ja tuo tarvittava "jotain" oli ihminen, piinapenkin, marttyyripaalun, hirsipuun ja sähkötuolin keksijä, miekan ja kanuunan keksijä, ja ennen kaikkia oikeuden, velvollisuuden, patriotismin ja kaikkein muiden -ismien keksijä, joitten avulla nekin, jotka ovat kyllin viisaita omistaakseen jalompia taipumuksia, saadaan houkutelluiksi muuttumaan kaikkein hävittävimmiksi kaikista hävittäjistä.
Don Juan. Hyh! Tuo kaikki on vanhaa. Teidän heikko puolenne, perkeleellinen ystäväni, on siinä, että te aina olette ollut hieman yksinkertainen. Te tuomitsette ihmistä hänen omalla mitallaan. Ei mikään voisi hivellä hänen mieltään enemmän kuin teidän arvostelunne hänestä. Nimittäkää häntä tyranniksi, murhaajaksi, merirosvoksi, pomoksi, niin hän ihailee teitä ja kerskailee sanoistanne, tuntien vanhojen merikuninkaitten veren virtaavan suonissaan. Sanokaa häntä valhettelijaksi ja varkaaksi, niin hän vain nostaa kanteen teitä vastaan kunnianloukkauksesta. Mutta sanokaappa häntä pelkuriksi, niin hän tulee hulluksi raivosta ja heittäytyy surman suuhun todistaakseen valheeksi tuon pistävän totuuden. Ihminen selittää menetystapansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi yhdellä, hän puolustaa rikoksiaan kaikilla syillä, paitsi yhdellä, hän puoltaa turvallisuuttaan jos jollakin varjolla, paitsi yhdellä — ja tämä yksi on pelkuruus. Ja kumminkin koko hänen sivistyksensä perustuu hänen pelkuruuteensa, hänen halpamaiseen kesyyteensä, jota hän sanoo kunnioitettavaisuudekseen. Muulin ja aasin kestäväisyydellä on rajansa, mutta ihminen kestää nöyryyttämistä niin kauan kunnes hänen halpamaisuutensa käy niin ilettäväksi hänen sortajilleen, että heidän itsensä täytyy parantaa se.
Paholainen. Juuri niin. Ja noissa olennoissa te muka löydätte sitä mitä nimitätte Elämän Voimaksi!
Don Juan. Löydän. Sillä nyt seuraa hämmästyttävin osa koko asiasta.
Kuvapatsas. Mikä se on?
Don Juan. Se, että voitte muuttaa kenen tahansa noista pelkureista urhoolliseksi panemalla hänen päähänsä jonkun aatteen.
Kuvapatsas. Tyhjiä! Vanhana soturina minä myönnän pelkuruuden. Se on yhtä yleistä kuin meritauti, eikä ole sen vaarallisempaakaan. Mutta aatteen paneminen ihmisen päähän on tyhjää puhetta. Taistelussa ei tarvitse muuta ollakseen rohkea kuin hiukan kuumaa verta ja tieto siitä että on vaarallisempi menettää kuin voittaa.
Don Juan. Ehkäpä juuri siitä syystä tappelut ovatkin niin hyödyttömiä. Mutta ihmiset eivät koskaan todella voita pelkoaan ennenkuin he luulevat taistelevansa yleisen tarkoituksen puolesta — aatteen puolesta, kuten he sitä nimittävät. Miksi ristiretkeilijä oli urhoollisempi merirosvoa? Sillä hän ei taistellut itsensä edestä vaan ristin edestä. Mikä voima se oli, joka kohtasi häntä yhtä suurella urhoollisuudella kuin hänen omansa? Niitten miesten voima, jotka eivät taistelleet itsensä puolesta vaan islamin. He ottivat Espanjan meiltä, vaikka me taistelimme kotimme ja kontumme puolesta, mutta sitten kun mekin rupesimme taistelemaan mahtavan aatteen, katolisen kirkon puolesta, ajoimme heidät takasin Afrikaan.