Paholainen. Maan päällä tuo on jonkun verran totta, sillä ihmiset ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä panna arvoa minun rakkaus- ja kauneususkonnolleni, mutta täällä —
Don Juan. Kyllä tiedän. Täällä ei ole mitään muuta kuin rakkautta ja kauneutta. Huh! Se on vallan samanlaista kuin istuisi iankaikkisesti katselemassa muotinäytelmän ensimäistä näytöstä, ennenkuin selkkaukset alkavat. En ikinä kaikkein hirvittävimpinäkään taikauskoisen kauhun hetkinä kuvitellut helvettiä näin kamalaksi. Elän niinkuin hiusten kähertäjä alituisessa kauneuden tutkistelemisessa, leikkien kultakutreilla. Hengitän suloista ilmaa niinkuin puotipoika sokerileipomossa. Herra komendantti, onko taivaassa yhtään kaunista naista?
Kuvapatsas. Ei. Ei ainoatakaan. Kaikki variksenpelättejä. Huonosti puettuja ja ilman jalokiviä. Niinkuin 50-vuotiaat miehet.
Don Juan. Palan kärsimättömyydestä päästä sinne. Puhutaanko siellä koskaan kauneudesta, ja onko siellä mitään taiteellista väkeä?
Kuvapatsas. Vakuutan että he eivät edes ymmärrä ihaella kaunista kuvapatsasta, vaikka se kulkee heidän ohitsensa.
Don Juan. Sinne menen.
Paholainen. Don Juan, pitääkö minun puhua teille suoraan?
Don Juan. Ettekö ennen puhunut suoraan?
Paholainen. Puhuin, sen verran kuin puhuin. Mutta nyt tahdon sanoa lisää ja tunnustaa teille, että ihmiset kyllästyvät kaikkeen, niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Historia ei ole mitään muuta kuin maailman heilumista noitten molempien äärimmäisyyksien välillä Aikakausi on vain heilurin heilahdus, ja kaikki sukupolvet uskovat maailman edistyvän siitä syystä että se on alituisessa liikkeessä. Mutta kun olette elänyt minun ikäisekseni, kun olette tuhat kertaa kyllästynyt taivaaseen niinkuin minä ja herra komendantti, ja tuhat kertaa kyllästynyt helvettiin, niinkuin nyt kyllästytte, silloin ette enää kuvittele että jokainen heilahdus taivaasta helvettiin on vapautus, jokainen heilahdus helvetistä taivaaseen kehitys. Siinä missä nyt näette parannusta, edistystä, ylemmän aatteen toteuttamista, ihmisen loppumatonta astumista ylöspäin oman kuoletetun itsensä portaita myöten yhä korkeampiin asioihin, siinä ette tule näkemään muuta kuin harhakuvien ikuista leikkiä. Te huomaatte ystäväni Kohelethin lausunnon syvän totuuden, ettei ole mitään uutta auringon alla. Vanitas vanitatum —
Don Juan (kärsimättömänä). Taivasten taivaat, tämä on pahempaa kuin mitkään veisunne rakkaudesta ja kauneudesta! Sanokaa siis, viisas piru mikä olettekin, eikö ihminen ole parempi kuin mato, tai koira, tai susi, siksi että hän kyllästyy kaikkeen? Pitääkö hänen luopua syömästä siitä syystä että hän turmelee ruokahalunsa tyydyttämällä sen? Onko kenttä hedelmätön kun sitä ei viljellä? Voiko komendantti tuhlata helvetillistä voimaansa täällä kokoamatta taivaallista voimaa seuraavaa autuuskauttansa varten? Otaksutaan että suuri Elämän Voima on keksinyt ruveta heiluriksi ja käyttää maapalloa heilurin levynä; että jokaisen heilahduksen historia, joka tuntuu meistä toimimiehistä niin uudelta, oli vain edellisen heilahduksen historian kertausta; että sen lisäksi ajan käsittämättömässä äärettömyydessä aurinko heittää sylistään maan ja ottaa sen takaisin tuhansia kertoja niinkuin sirkustaiteilija heittelee palloa, ja että kaikkien kausiemme loppusumma on vain se hetki, joka kuluu heiton ja takaisin-oton välillä — eikö tuolla äärettömällä koneistolla ole mitään tarkoitusta?