Malone. Olisin hyvin kiitollinen jos soisitte minulle lyhyen keskustelun, neiti. Olen Hectorin isä, kuten tämä nerokas brittiläinen ehkä olisi arvannut kohtakin.
Straker (kylmästi vastustaen). En iki päivinä sitä olisi arvannut. Kun olemme saaneet kiillottaa teitä yhtä kauan kuin häntä, tulette ehkä hiukan saman näköiseksi. Mutta nyt on siihen vielä pitkä matka. (Violetille ystävällisesti). Te tahdotte puhua hänen kanssaan, neiti. En häiritse. (Hän nyökäyttää päätään toverillisesti Malonelle ja menee ulos pienestä portista).
Violet (hyvin kohteliaasti). Olen pahoillani herra Malone, jos tuo mies on ollut teille epäkohtelias. Mutta mitä voimme tehdä? Hän on meidän chauffeurimme.
Malone. Teidän mikä?
Violet. Meidän moottorinkuljettajamme. Hän voi ajaa moottorilla seitsemänkymmentä penikulmaa tunnissa ja korjata sen, kun se rikkoontuu. Me olemme riippuvaisia moottorivaunuistamme ja moottorivaunumme ovat riippuvaisia hänestä, siis mekin tietysti olemme riippuvaisia hänestä.
Malone. Olen huomannut neitiseni, että jokainen tuhat dollaria, minkä englantilainen ansaitsee, näkyy saattavan hänet riippuvaiseksi yhdestä henkilöstä enemmän kuin ennen. Mutta teidän ei tarvitse pyytää anteeksi palvelijanne puolesta. Minä tahallani houkuttelin hänet puhumaan. Siten sain tietää että olette täällä Granadassa englantilaisessa seurueena, johon kuulu myöskin poikani Hector.
Violet (keskusteluäänellä). Niin. Aioimme lähteä Nizaan, mutta meidän piti seurata erästä jokseenkin oikullista jäsentä seurueessamme, joka läksi edeltäkäsin tänne. Ettekö suvaitse istua? (Hän nostaa pois kirjat läheiseltä tuolilta).
Malone (ihastuneena hänen kohteliaisuudestaan). Kiitos. (Hän istautuu katsellen Violetia uteliaasti tämän mennessä rautapöydän luo ja laskiessa kirjat sinne. Violetin käännettyä hän sanoo). Neiti Robinson, otaksun mä?
Violet (istautuen). Niin.
Malone (ottaen kirjeen taskustaan). Kirjeenne Hectorille kuuluu näin. (Violet ei voi estää pientä vavahdusta. Malone ottaa rauhallisesti esiin kultasankaiset silmälasit ja asettaa ne nenälleen): "Armaani, kaikki ovat menneet Alhambraan iltapäiväksi. Minulla oli olevinaan päänkivistys ja olen puutarhassa aivan yksin. Hyppää Jackin moottoriin, niin Straker lennättää sinut tänne. Pian, pian, pian lempivän Violetisi luo". (Malone katsoo Violetiin, mutta tämä on Jo tyyntynyt ja katsoo tyyneesti hänen silmälasiinsa. Malone jatkaa hitaasti). En tiedä nuorten seuratapoja Englannissa, mutta Amerikassa tämmöinen kirje edellyttäisi hyvin suurta tuttavuutta.