Yli-ihmisen tarve on pakoittavimmassa muodossaan valtiollinen tarve. Me olemme ajautuneet proletaarisen kansanvaltaisuuden helmaan kaikkien vaihtelevien järjestelmien epäonnistumisen tähden, sillä näitten järjestelmien pysyväisyys riippui kokonaan yli-ihmisten olemassaolosta, yli-ihmisten, joitten piti toimia itsevaltiaina tai oligarkkeina. Tällaisia yli-ihmisiä ei aina eikä edes useinkaan syntynyt oikeaan aikaan eikä soveliaaseen yhteiskunnalliseen asemaan, mutta kun heitä syntyi, he eivät voineet muuta kuin lyhyeksi aikaa ja siveellisesti surmaavilla pakkokeinoilla tyrkyttää yli-ihmisyyttä hallittaviinsa laumoihin. Siten pelkästä "ihmisluonnon" pakosta hallitus hallittavien suostumuksella on astunut entisen järjestelmän sijaan, jolloin kansalaisia hallittiin kuin koululapsia.

Nyt sietäisi vielä nähdä se mies, joka, vaikka hänellä on jonkunmoinen käytännöllinen kokemus proletaarisesta kansanvaltaisuudesta, uskoo vähääkään, että sillä on kykyä ratkaista suuria, valtiollisia kysymyksiä, tai edes tehdä tavallista seurakunnallista työtä viisaudella ja käytännöllisesti. Ainoastaan itsevaltiaitten ja oligarkian aikana on radikaalinen usko "yleiseen äänioikeuteen" valtiollisena parannuskeinona syntynyt. Se tulee sammumaan samana hetkenä kun se pannaan käytännöllisen kokeen alaiseksi, sillä kansanvaltaisuus ei voi kohota ylemmäksi sitä inhimillistä tasapintaa, jolla sen äänestäjät ovat. Sveitsi tuntuu onnelliselta verrattuna Venäjään, mutta jos Venäjä olisi yhtä pieni kuin Sveitsi, ja jos sen yhteiskunnallisia kysymyksiä helpoittamassa olisi samanlaiset luonnolliset voittamattomat varustukset ja samanlainen kansainvälisen vaihtelevan ja tuttavallisen seurustelun kasvattama kansa, ei eroitus ehkä olisi niin suuren suuri. Australia ja Kanada, jotka ovat itse asiassa suojattuja kansanvaltaisia tasavaltoja, ja Ranska sekä Yhdysvallat, jotka ovat tunnustettuja itsenäisiä kansanvaltaisia tasavaltoja, eivät ainakaan ole onnen ja menestyksen kotipaikkoja ja ne olisivat varmaan vielä huonommassa tilassa eivätkä suinkaan paremmassa, elleivät heidän suotuisimmat ministerinsä osaisi leikkiä yleisillä innostuksen puuskilla ja käyttää hyväkseen yleistä tietämättömyyttä. Valtiomiehet, joitten ennen täytyi oppia miten parhaiten voisi imarrella kuningasta, täytyy nyt oppia viehättämään, huvittamaan, hyväilemään, pettämään, peloittamaan taikka muulla lailla kiihoittamaan valitsijainsa mielikuvitusta. Ja vaikka edistyneissä uudenaikaisissa valtioissa, joissa käsityöläinen on paremmin kasvatettu kuin kuningas, täytyy olla paljon suurempi mies voidakseen olla onnistunut kansanjohtaja kuin voidakseen olla onnistunut hovimies, niin kumminkin se juuri on rahvaan mies, joka voimakkaalla jäntevyydellä pitää kiinni yleisistä kansanomaisista vakuutuksista, kun taasen hienotekoisempi epäilijä, joka varovasti tunnustelee tietä tulevaan vuosisataan, ei voi päästä kohoamaan, ellei hänellä samalla satu olemaan puoskarin erityistä taidelahjaa, jossa tapauksessa hän voi saada ääniä puoskarina, mutta ei suinkaan edistysmiehenä. Seurauksena siitä kansanjohtaja, vaikka hän selittää järjestävänsä asiat valitsijainsa enemmistön etujen mukaisesti, kumminkin vain kiteyttää keskinkertaisuuden, järjestää ahdasmielisyyden, ylenkatsoo tavattomien ominaisuuksien ilmiöitä ja ylistää jokapäiväisyyksien näyttelyitä. Hän hoitaa pienet tehtävät hyvin ja luovailee suurten tehtävien läpi sanatulvan avulla. Kun suuri valtiollinen liike tapahtuu, ei sitä itsetietoisesti johdeta eikä järjestetä. Ihmiskunnan itsetiedoton henki murtautuu tehtävän läpi niinkuin elefantti murtautuu esiin djungelin läpi, ja valtiomiehet pitävät puheita kaikesta mikä tapahtuu tuossa prosessissa, jota he — parhailla tarkoituksilla — kykynsä mukaan koettavat estää. Lopuksi, kun yhteiskunnallinen ryhmitys menee niin pitkälle että se vaatii kansainvälistä järjestämistä, ennenkuin kansanjohtajat ja valitsijamiehet edes ovat oppineet kunnollisesti järjestämään maalaispitäjiä, vielä vähemmin saattamaan Konstantinopolia kansainväliseksi, menee koko valtiollinen laitos kappaleiksi. Kohta meillä on keisarikuntien raunioita ja kansojen täydellistä sekasortoa.

Tällaiseen katastrofiin me epäilemättä tulemme taas, ellemme voi aikaansaada yli-ihmisten muodostamaa kansainvaltaisuutta. Sellaisen kansanvaltaisuuden luominen on ainoa muutos, joka on kyllin toivehikas antaakseen meille voimia niihin ponnistuksiin, joita vallankumous vaatii.

VI.

Valekainouden selitys.

Miksi mehiläiset syöttelevät ja hemmottelevat äitejään, kun me syöttelemme ja hemmottelemme ainoastaan ooppera-primadonnia, siinä kysymys, jota sietää miettiä. Meidän käsityksemme siitä miten äitiä on kohdeltava ei suinkaan ole se että on lisättävä hänen ravintomääräänsä, vaan se että on kiellettävä häntä tekemästä työtä tehtaassa kuukauden kuluessa synnyttämisen jälkeen. Kaikki mikä voi saattaa syntymisen onnettomuudeksi vanhemmille ja vaaraksi äidille, pannaan huolellisesti toimeen. Kun suuri ranskalainen kirjailija Emile Zola, levottomana kansansa hedelmättömyydestä, kirjoitti kaunopuheisen ja voimakkaan kirjan kohottaakseen hedelmällisyyden arvoa, otaksuttiin heti Englannissa että senluontoinen kirja, jolla lisäksi oli nimenä "Hedelmällisyys", oli liian inhoittava käännettäväksi englannin kielelle, ja että jokainen yritys sukupuolisuhteitten käsittelemiseen muulla lailla kuin hekumalliselta ja romantilliselta kannalta, on ankarasti masennettava. Jos tämä otaksuminen todellakin perustuisi yleiseen mielipiteeseen, osoittaisi se semmoista vihaa ja vastustusta Elämän Voimaa vastaan, joka voisi syntyä ainoastaan sairaassa ja kuolemaisillaan olevassa yhteiskunnassa, missä Ibsenin Hedda Gabler olisi tyypillinen nainen. Mutta siihen ei ole mitään tosi perustusta ollenkaan. Sanomalehtien valekainous samoin kuin seurapiirin valekainous johtuu yksinomaa kasvatuksesta ja kielestä. Meitä ei ole kasvatettu ajattelemaan siveästi niistä asioista, ja seurauksena siitä meillä ei ole muunlaista kieltä kuin säädytöntä, jolla saatamme niistä puhua. Meidän täytyy siis selittää että niistä on sopimatonta julkisesti keskustella, koska ainoat sanat, joita voimme käyttää keskustelussa, ovat sopimattomia julkisesti käyttää. Fysioloogit, joilla on oppisanasto käytettävänään, eivät pidä sellaista keskustelua vaikeana, ja kielimestarit, jotka ajattelevat siveästi, voivat kirjoittaa suosituita kertomuksia, semmoisia kuin Zolan Hedelmällisyys ja Tolstoin Ylösnousemus, loukkaamatta vähintäkään semmoisia lukijoita, jotka myöskin voivat ajatella siveästi. Mutta tavallinen nykyaikainen sanomalehtimies, joka ei koskaan ole keskustellut niistä asioista muuta kuin raa'alla tavalla, ei voi kirjoittaa yksinkertaista huomautusta jostakin avioerosta, ilman selvästi esiintyvää häpeän tunnetta, tai sellaista vallattomuutta, joka saattaa mahdottomaksi tuon huomautuksen ääneenlukemisen seurassa. Kaikki tuo raakuus ja valehäveliäisyys (molemmat ovat sama asia) ei merkitse sitä että ihmiset eivät tunne siveällä tavalla sitä asiaa. Päinvastoin juuri tunteemme syvyys ja vakavuus saattaa sen häväisemisen raa'alla kielellä ja karkealla pilalla sietämättömäksi. Vihdoin, emme siedä kuulla siitä puhuttavan ollenkaan, sillä ainoastaan yksi tuhannesta voi puhua siitä loukkaamatta meidän omanarvontuntoamme, varsinkin naisten omanarvontuntoa. Lisätkäämme vielä yleisen kielen kauheuteen, yleisen köyhyyden kauheus. Ahtaassa asutuksessa köyhyys hävittää puhtauden mahdollisuuden, ja puhtauden puutteessa monet elämän luonnollisista ehdoista muuttuvat loukkaaviksi ja epäterveellisiksi, sillä seurauksella että vihdoin epäpuhtauden yhdistys noihin luonnollisiin suhteisiin tulee niin valtavaksi, että useiden sivistyneiden ihmisten (s.o. ihmisten, jotka asuvat noissa ahtauden labyrinteissä, joita me nimitämme kaupungeiksi) ruumiillisen elämän toinen puoli muuttuu rikolliseksi salaisuudeksi, josta on mahdoton puhua muille kuin hätätilassa lääkärille — ja Hedda Gabler ampuu itsensä, koska äitiys on niin epäkaunista. Lyhyesti sanoen, yleinen valekainous on vain yleisen likaisuuden ilmaisumuoto. Ne seikat, jotka se julistaa pannaan, ovat siitä huolimatta kaikkein mieltäkiinnittävimmät ja vakavimmat kaikista.

VII.

Edistys-harhaluulo.

Onnetonta kyllä harhaluulo edistyksestä vetää vakavia ihmisiä pois kehityksen polulta. Kuka sosialisti tahansa voi helposti saada meidät vakuutetuiksi siitä että eroitus nykyisen ihmisen ja tulevaisuuden ihmisen välillä, semmoisen, jommoiseksi ihminen muuttuu ilman muuta kehitystä kuin tuhansien vuosien ravitseminen, ympäristö ja harjoitus, on ääretön. Hän voi osoittaa että omaisuuden ja työn eroitus ja väärä jako ovat syntyneet epätieteellisen taloudellisen järjestelmän kautta ja että ihminen, olkoonpa hän kuinka virheellinen tahansa, ei ole sen enemmän tarkoittanut perustaa sellaista järjestettyä epäjärjestystä kuin kärpänen tarkoittaa polttaa siipensä lentäessään kynttilän liekkiin. Hän voi osoittaa että eroitus akrobaatin voiman ja notkeuden sekä luuvalon murtaman peltomiehen köyryselän välillä on olosuhteiden eikä luonnon aikaansaama. Hän voi osoittaa että useimmat innoittavimmista inhimillisistä paheista eivät ole alkuperäisiä, vaan ainoastaan meidän järjestelmämme vastavaikutuksia itse hyveisiimme. Anarkistilla, fabianistilla, pelastusarmeijalaisella, kasvinsyöjällä, lääkärillä, lakimiehellä, papilla, siveysopin professorilla, voimistelijalla, sotamiehellä, urheilijalla, keksijällä, valtiollisella ohjelmain laatijalla, kaikilla on joku ehdoitus meidän parantamistamme varten, ja melkein kaikki heidän parannuskeinonsa ovat fyysillisesti mahdollisia ja tähdättyjä yleisesti tunnettuja paheita vastaan. Heidän mielestään edistyksen raja useinkin on sama kuin kaikkien noiden ehdotettujen parannusten täytäntö ja kaikkien ihmisten tasoittaminen sille kannalle missä nyt ruumiillisesti ja henkisesti parhaiten ravitut ja harjoitetut ihmiset ovat.

Tässä työssä, niin heistä näyttää, on ääretön ala parantajan tarmolle. Tässä on monta jaloa päämäärää saavutettavissa eri teillä Vaikeuden Kukkulalle, jonne suuret henget pyrkivät. Mutta onnetonta kyllä, ihminen, semmoisena kuin me hänet tunnemme, ei ikinä tule kiipeämään sinne. Ei voi kieltää, että jos me kaikki pyrkisimme urhoollisesti parantajien päämäärään, parantaisimme maailman äärettömän suuressa määrin. Mutta se ei ole yhtään enemmän luultavaa että tämä "jos" tulee tapahtumaan kuin että taivaankansi laskeutuu alas ja me pyydämme leivosia käsillämme. Me emme tule pyrkimään tuohon päämäärään, sillä meillä ei ole kylliksi tarmoa. Me emme toivo kylliksi tuota tulosta, useimmissa tapauksissa me emme ollenkaan toivo sitä tuntuvalla tavalla. Kysy keltä tahansa tahtoisiko hän tulla paremmaksi ihmiseksi, niin hän heti vastaa hurskaasti myöntäen. Kysy häneltä tahtoisiko hän miljoonan markkaa, niin hän myöntää mitä hartaimmin. Mutta sama hurskas kansalainen, joka tahtoisi muuttua paremmaksi ihmiseksi, käyttäytyy juuri samalla tavalla kuin ennenkin. Ja maankulkija, joka tahtoisi omistaa miljoonan, ei vaivaa itseään ansaitsemaan kymmentä markkaakaan. Lukemattomat miehet ja naiset, jotka kaikki innolla vastaanottaisivat miljoonan lahjana, elävät ja kuolevat omistamatta koskaan sataa markkaakaan samalla kertaa, vaikka löytyy kerjäläisiä, jotka ovat kuolleet ryysyissä, mutta leväten patjoilla, jotka olivat täytetyt kullalla, minkä he itse olivat keränneet, siksi että he halusivat sitä kyllin voimakkaasti, jotta saivat tarmoa sitä hankkimaan ja säilyttämään. Taloustieteilijät, jotka keksivät että kysyntä synnyttää tuotannon saivat kohta rajoittaa lauselmansa sanomalla "vaikuttava kysyntä", joka lopulta huomattiin merkitsevän juuri yhtä paljon kuin tuotanto. Tämä pitää paikkansa myöskin politiikassa, siveysopissa ja kaikilla muilla aloilla samoin. Tosi tuotanto on vaikuttavan kysynnän mitta. Pelkät toivomukset ja vakuutukset eivät tuota mitään. Ei mikään yhteiskunta ole vielä koskaan päässyt ylemmäksi niitä alkuasteita, jolloin sen riidanhalu ja kiihko saattoi sille mahdolliseksi muodostaa kansakunnan, ja sen rahanhimo auttoi sitä kehittämään kauppasivistyksen. Eikä näitäkään asteita koskaan ole saavutettu yleishengen avulla, vaan suvaitsemattomalla mielivallalla ja raa'alla voimalla. Ottakaamme parlamentin muutosta koskeva ehdotus vuodelta 1832 Englannissa esimerkiksi siitä, millainen ristiriita voi syntyä kahden sivistyneen puolueen välillä valtiollisesta muutoksesta, jonka tarpeellisuus ja välttämättömyys oli niin silminnähtävä kuin minkään valtiollisen muutoksen välttämättömyys ikinä on ollut tai tulee olemaan. Se ehdotus ei mennyt läpi, ennenkuin herrasmiehet Birminghamissa alkoivat varustautua sotilaallisella tavalla katkaisemaan kurkut herrasmiehiltä S:t Jamesin kunnassa. Ja tähän päivään saakka se varmaankaan ei olisi mennyt läpi, ellei sen takana olisi ollut muuta voimaa kuin utilistien johdonmukaisuus ja vakuutus.