Nykyaikana meillä on utilistien asemesta fabianistien yhdistys ja sen rauhallinen, perustuslaillinen siveellinen, taloudellinen sosialisti-politiikka, joka ei tarvitse veretöntä hyödyllistä toteuttamistaan varten muuta kuin että Englannin kansa ymmärtää ja hyväksyy sen. Mutta miksi fabianisteja kehutaan semmoisissa piireissä, missä kolmekymmentä vuotta sitten sosialisti-nimityksen luultiin merkitsevän samaa kuin kurkunkatkaisija ja murhapolttaja? Ei suinkaan siitä syystä että yleisöllä olisi pienintäkään aikomusta tutkia ja omaksua fabianistien politiikkaa, vaan siitä syystä että he otaksuvat että fabianistit poistamalla uhkaukset ja peloitukset sosialistisesta agitatsionistaan ovat vetäneet hampaat pois kapinalliselta köyhyydeltä ja pelastaneet olevat olot tuon ainoan hyökkäystavan kynsistä, jota ne todella pelkäävät. Tietysti, jos kansa omaksuisi fabianistien politiikan, panisi se sen toimeen raa'alla voimalla, juuri niinkuin nykyinen omaisuusjärjestelmä pannaan toimeen. Siitä tehtäisi laki, ja jokainen joka vastustaisi sitä, sakotettaisi, saisi poliisit niskaansa, heitettäisi vankilaan ja viimeisessä tingassa hirtettäisi, aivan niinkuin meille käy, jos rikomme nykyistä lakia. Mutta meidän kapitalistiluokkamme ei ollenkaan pelkää että semmoinen kääntymys tulisi tapahtumaan, mutta sen sijaan se pelkää kovasti siellä täällä esiintyviä murhaajia ja dynamiitti-hyökkäyksiä, ja koettaa kaikin voimin peittää sitä tosiseikkaa, että ei ole yhtään mitään siveellistä eroitusta siinä tavassa, millä se itse pakoittaa kapitaalioikeutensa tunnustetuiksi, ja siinä tavassa, millä dynamiittimies antaa pontta omalle vakuutukselleen luonnollisista ihmisoikeuksista. Siitä syystä fabianisteja taputellaan olkapäälle, aivan niinkuin kristillistä yhteiskunta-yhdistystä, kun taasen semmoisia sosialisteja, jotka koristelematta sanovat, että yhteiskunnallinen vallankumous on tehtävä samalla tavalla kuin muutkin vallankumoukset, nimittäin siten että ne henkilöt, jotka sitä tahtovat, surmaavat, pakoittavat ja peloittavat semmoisia henkilöitä, jotka eivät tahdo, sanotaan kansan yllyttäjiksi ja lukitaan vankilaan pakkotyöhön, jotta heille osoitettaisi, kuinka täydellä todella heidän vangitsijansa vastustavat pakkokeinoja.

Pitääkö meidän siis luopua fabianistien tavoista ja palata barrikaadeilla taistelevain ja dynamiittimiesten ja surmaajien tapoihin? Ei, päinvastoin meidän tulee huomata, kuinka juurta jaksaen turhia kumpaisetkin metoodit ovat. Näyttää siltä kuin dynamiittimies nyt voisi helposti sanoa: "Ettekö juuri itse myöntänyt ettei mitään koskaan ole saatu aikaan ilman fyysillistä pakkoa?" No niin, olisi mieletöntä ja naurettavaa kieltää sitä. Myöntäkäämme se siis aivan täydellisesti. Mutta mistä syystä pitäisi valita uhkarohkeita ja verisiä tapoja varovaisten ja inhimillisten tapojen asemesta? — Guillotiniä käytettiin Ranskassa niin paljon kuin ihmiset suinkin saattoivat sietää sekä girondistejä että jakobiineja vastaan. Fouquier Tinville seurasi Marie Antoinettea mestauslavalle, ja Marie Antoinette olisi aivan yhtä hyvin kuin Tinville voinut kysyä ihmislaumalta, tulisiko heidän leipänsä sitten helpommaksi kuin hänen kaulansa oli katkaistu. Ja mikä oli tuloksena siitä kaikesta? Rougon Macquart perheen keisarillinen Ranska ja sitten tasavaltainen Ranska Panama-juttuineen ja Dreyfus-asioineen. Oliko eroitus todellakin niin suuri että sen tähden ansaitsi mestata kaikki nuo onnettomat naiset ja miehet, vaikka moni niistä olikin tyhjäntoimittaja ja vahingollinenkin? Viitsisikö kukaan järkevä ihminen mestata hiiren poikaistakaan saadakseen aikaan semmoisen tuloksen? Entäs tasavaltainen Amerikka? Amerikassa ei ole mitään tähtikamaria eikä läänitysparoneja. Mutta siellä on trustit, renkaat. Ja siellä on miljoonamiehet, joitten tehtaita suojelemassa on sähköaitoja ja makasiinikiväärejä, ja jotka olisivat saaneet Reginald Front de Boeufinkin muuttumaan radikaaliksi. Olisivatko Washington ja Franklin kohottaneet sormeaankaan Amerikan itsenäisyyden hyväksi, jos he olisivat aavistaneet millainen todellisuus tuli olemaan?

Ei. Sitä mitä Caesar, Cromwell ja Napoleon eivät voineet tehdä, vaikka heillä oli valtion fyysillinen voima ja aineellinen kannatus käsissään, sitä eivät myöskään muutamat innostuneet rikolliset tai mielipuolet voi tehdä. Juutalaistenkin, jotka Moseksesta aina Marxiin ja Lassalleen saakka ovat innostuttaneet kaikkiin vallankumouksiin, on täytynyt myöntää että lopuksi kumminkin koira palaa oman oksennuksensa luo ja puhtaaksi pesty porsas likakuoppaansa, ja meidän täytynee myöskin myöntää että ihminen palaa epäjumaliensa ja himojensa luo, huolimatta kaikista "liikkeistä" ja kaikista vallankumouksista, kunnes hänen luontonsa on muuttunut. Siihen saakka hänen aikaisempi menestyksensä rakentaessa kauppasivistysmuotoja (ja taivas varjelkoon, millaisia sivistysmuotoja!) on ollut vain alkuasteena myöhäisemmälle asteelle, jota emme voi välttää, ja joka nyt uhkaa saattaa meitä semmoiselle asteelle, jolloin ne intohimot, mitkä rakensivat sivistyksen, muuttuvat turmiollisiksi eikä tuottaviksi, aivan niinkuin samat ominaisuudet, jotka tekevät jalopeuran metsän kuninkaaksi, aiheuttavat hänen surmansa, jos hän astuu kaupunkiin. Ei mikään muu voi silloin pelastaa yhteiskuntaa kuin selvä järki ja laaja tarkoitusperä. Sota ja kilpailu, jotka ovat voimakkaita valinnan välikappaleita toisella vuosisadalla, käyvät hävittäviksi huonontumisen välikappaleiksi toisella. Eläimiä ja kasveja kehittäessä semmoiset muunnokset, jotka ovat syntyneet monen sukupolven läpi tapahtuneen valinnan kautta, taantuvat nopeasti alkuperäiseen villiin muotoonsa, jos valinta lakkaa. Samalla tavalla sivistys, jossa voimakas riidanhalu ja ahneus ovat lakanneet toimimasta valinnan välikappaleina ja ruvenneet ehkäisemään ja hävittämään, syöksyy alaspäin ja taaksepäin niin nopeasti, että katsoja voi hämmästyksellä huomata, kuinka monen vuosisadan jäljet pyyhitään pois yhden ihmiselämän ajalla. Tämä oli usein tapahtunut historiallisella ajalla, ja jokaisessa tapauksessa käännekohtaan on tultu aikoja ennen kuin kaikki ovat ennättäneet, tai kuin edes on nostettu kysymys heidän ennättämisestään sille asteelle, jossa parhaiten ravitut ja parhaiten harjoitetut henkilöt ovat.

Siitä syystä meidän täytyy luopua siitä luulosta, että ihminen, semmoisena kuin hän nyt on olemassa, kykenee ilman muuta edistymään. Edistyksen harhaluuloa tulee aina olemaan, sillä kun huomaamme jotain pahaa, korjaamme sen, ja siksi meistä itsestämme näyttää siltä kuin edistyisimme, ja me unohdamme että useimmat näkemistämme paheista ovat vaikutuksia, lopulta ankaria, huomaamatta tapahtuneesta pitkällisestä taantumisesta. Me unohdamme että sovittelevat parannuskeinomme harvoin täysin parantavat pahan, ja ennen kaikkia unohdamme, että sillä tiellä missä nyt kuljemme alaspäin, hyvä on muuttunut pahaksi meidän silmissämme, ja sitä hävitetään edistyksen nimessä, aivan niinkuin pahaa hävitetään ja asetetaan hyvää sijaan sillä tiellä, jota myöten me kuljemme ylöspäin. Tämän on todellakin harhaluulojen harhaluuloa, sillä se ilmaisee meille tuon kamalan totuuden, että jos valtiollinen turmiomme kerran tulee, innokkaat uudistajat saavat sen aikaan ja lämpimät isänmaalliset sitä hartaasti kannattavat, uskoen sitä välttämättömäksi askeleeksi parannusta kohti. Niinkauan kuin ihminen on sama kuin nyt, ei ole edistystä odotettava sen asteen yläpuolelle, missä me nyt olemme, ja jossa kaikki sivistyksen yritykset ovat näyttäytyneet mahdottomiksi. Ja koska tämäkin kehitysaste on vain kuin puun oksa, johon muutamat ihmiset ovat kiivenneet ja pysyttelevät kiinni, vapisevassa, pyörryttävässä pelossa heiluen likaisuuden kuilun yli, ei pitäisi pelkän edistyksen enää viehättää meitä.

VIII.

Sivistyksen luulottelu.

Edistyksen harhaluulo ei osoita suurta teräväjärkisyyttä. Me alotamme lukemalla satiireja isiemme ajoilta ja päätämme (usein tietämättämme) että nuo pilkanalaiset asiat kaikki kuuluvat menneisyyteen. Me näemme myöskin että turmiollisimmat puutteet usein korjataan vallan siirtyessä sortajilta sorretuille. Vapaamieliset antavat äänioikeuden köyhälle miehelle toivoen että hän käyttää sitä vapautuakseen. Toivo ei täyty. Mutta varattoman miehen elinkautinen velkavankeus loppuu. Tehdaslakeja syntyy estämään liikaa rasittamista. Koulut tehdään vapaiksi ja pakollisiksi. Terveyshoitosäädöksiä lisätään moninkertaisesti. Julkisesti ryhdytään puuhiin köyhien asuntojen parantamiseksi. Paljasjalkaisille jaetaan kenkiä. Ryysyt käyvät harvinaisiksi. Kylpyhuoneet ja pianinot, verka ja tärkkikaulukset leviävät semmoisten ihmisten sekaan, jotka ennen pesemättöminä soittivat huuliharppua. — Muutamat näistä muutoksista ovat voittoja, toiset ovat tappioita. Jotkut eivät ole muutoksia ollenkaan. Kaikki ovat ainoastaan semmoisia muutoksia, joita raha aikaansaa. Mutta kumminkin ne synnyttävät mahtavan edistyksen harhailmiön, ja lukevat luokat päättävät niiden johdosta että Viktorian aikakauden alkuosan epäkohdat eivät enää ole olemassa muuta kuin hauskoina kaskuina Dickensin novelleissa. Mutta heti kun haemme edistystä, joka johtuisi luonteen parantumisesta eikä rahasta, valtiomiesälystä eikä eduista tai kapinasta, häviävät mielikuvamme. Me esimerkiksi muistelimme Krimin sodan aikana ilmitullutta huonoa hallintoa ja kykenemättömyyttä muinaisten aikain olosuhteina, kunnes Etelä Afrikan sota osoitti että kansa ja sotahallinto ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut. Me olimme tuskin toipuneet tuon huomion tuottamasta hedelmättömästä tuskastumisesta, kun pääsi leviämään tieto että upseeriklubissa eräässä parhaimmista rykmenteistämme oli myöskin piiskausklubi, jonka päällikkönä oli vanhin luutnantti. Tuo huomio herätti hiukan suuttumusta, kun tuon koulupoikamaisen turmeluksen erikoiskohdat tulivat ilmi, mutta ei kukaan hämmästynyt tuota täydellistä käsityksen puutetta miehen kunniasta ja hyveistä, personallisesta rohkeudesta ja omanarvontunnosta, tässä ritarillisuuden edustajien eturivissä. Kristinuskon oppi rangaistuksen hyödyttömyydestä ja koston huonoudesta ei ole, huolimatta yksinkertaisesta järkevyydestään, saanut ainoankaan kansakunnan tunnustusta. Kristillisyys ei ole joukoille muuta kuin kiihoittava julkinen komento, jonka varjon alla saa pitää kaikenlaista muuta komentoa. Sen nimessä me otamme kymmenen vuotta varkaan elämästä minuutti minuutilta hitaassa kurjuudessa ja alennustilassa uudenaikaisesti parannetuissa vankiloissamme, emmekä kadu sitä sen enempää kuin Laud leikatessaan korvat Bastwickiltä ja Burtonilta. Me vaadimme kiinalaiset boksari-ruhtinaat mestattaviksi niinkuin mitkä raakalaiset tahansa ja meidän sotilas- tai laivasto-lähetystömme, jotka surmaavat, polttavat ja hävittävät heimoja ja kyläkuntia siitä syystä että joku on kovakouraisesti koputtanut englantilaista pääkalloa, ovat niin tavallisia osia kuninkaallisessa hallinnossamme, etteivät ne herätä senkään vertaa sääliä kuin tulee jokaisen vallassäätyisen naisrikollisen osaksi. Me otaksumme että kiduttaminen tunnustuksen esiinpakoittamiseksi on entisten pimeitten aikojen muistoja, mutta juuri näitä sivuja kirjoitettaessa eräs englantilainen tuomari tuomitsi väärentäjän kahdenkymmenen vuoden pakkotyöhön, julkisesti selittäen että tuomio pannaan toimeen kokonaisuudessaan, ellei rikollinen tunnusta, mihin hän on piilottanut väärentämänsä setelit. Eikä mitään huomautuksia tehdä siitä eikä myöskään eräästä toiselta sähkösanomasta, jossa sanotaan että Somalimaan sodassa vanki antoi muutamia tärkeitä tietoja "rangaistuksen alaisena". Vaikkapa nuo tiedot olisivat väärätkin, niin jo se seikka että ne vastaanotetaan ilman vastalausetta vallan luonnollisina ja sopivina ilmiöinä, todistaa että me olemme vielä aivan yhtä valmis käyttämään torttyyriä kuin Bacon oli aikoinaan. Kertomukset valkoisen miehen retkistä Afrikaan kultaa, norsunluuta, timantteja ja urheilua hakemaan osoittavat että nykyinen europalainen on aivan samanlainen rosvo kuin nekin, jotka ennen marssivat uusia maailmoita valloittamaan Aleksanderin, Antoniuksen ja Pizarron johdolla. Demokraattinen politikoitsija on juuri samanlainen, jommoiseksi Platon hänet kuvaa; lääkäri on sama herkkäuskoinen petturi ja oikullinen tieteellinen narri, jota Molière ivasi; opettaja on vieläkin paraimmassa tapauksessa pikkumainen lasten viljelijä ja pahimmassa tapauksessa piiskaamishullu; rehelliset miehet pelkäävät sovinto-oikeuksia enemmän kuin lainkäyntiä; hyväntekijä elää vieläkin kurjuuden loisena, aivan niinkuin lääkäri elää sairauden loisena; pappein kavaluuden ihmetyöt eivät ole vähemmin petollisia ja vahingollisia, siitä syystä että niitä nyt sanotaan tieteellisiksi kokeiksi ja niitä toimittamassa on professoreita; taikatemput uudenaikaisessa muodossaan patenttilääkkeinä ja estävinä ruiskeina ovat kaikkialle levinneet; tilanomistaja jolla ei enää ole kyllin valtaa asettaakseen ihmisansoja omaisuutensa suojaamiseksi, rakentaa nyt piikkilanka-aitoja; uudenaikainen herrasmies, joka on liian laiska voidellakseen kasvonsa punavärillä urhoollisuuden merkiksi, voiteluttaa pesijättärellään paitansa tärkkelyksellä puhtauden merkiksi; me pudistamme päätämme keskiajan likaisuudelle, vaikka itse asumme kaupungeissa, jotka ovat mustia noesta ja inhoittavia tupakansavusta; suora, julkinen valehteleminen on kasvanut jättiläismäiseksi, ja siinä suhteessa ovat aivan samanlaisia sekä taskuvaras poliisiasemalla että ministeri salkkunsa ääressä ja sanomalehden toimittaja toimistossaan, kauppias tarjoten myytäväksi täydellisiä polkupyörärenkaita, pappi joka kirjoittaa nimensä kaikkien uskonpykälien alle ja vivisektori, joka vakuuttaa kunniasanallaan että fysiologisessa laboratoriossa leikatut eläimet eivät kärsi vähääkään kipua. Tekopyhyys on pahimmillaan, sillä me emme vainoa ainoastaan semmoisten voimain nimessä, joihin uskomme, vaan evankelisen uskon nimessä, jolle johtajamme hymyilevät aivan niinkuin Italian patrisiot viidennellä vuosisadalla hymyilivät Jupiterille ja Venukselle. Urheilu on nyt kuten aina ennenkin murhaavaa kiihoitusta. Tappamisen halu on yleistä. Kaikkialla pystytetään museoita yllyttämään lapsia ja vanhanpuoleisia herrasmiehiä laittamaan alkoholissa säilytettyjä ruumiskokoelmia, ryöstämään lintujen munia ja säilyttämään niitä niinkuin punanahkaiset indiaanit säilyttävät skalppeja. Vitsan käyttäminen on yhtä luonnollista englantilaiselle kuin ennen Salomolle, kun hän sillä turmeli Rehabeamin, vaikka tämä vertaus ei ole aivan oikeudenmukainen juutalaisia kohtaan, sillä Moseksen laki kielsi enemmän kuin 40 lyöntiä ihmisyyden nimessä, mutta Englannissa piiskattiin sotamiehiä tuhannella lyönnillä XVIII:lla ja XIX:lla vuosisadalla, ja piiskattaisi yhä vieläkin, ellei politillinen valta olisi siirtynyt yhtä paljon kauppasäädylle ja köyhälistölle kuin sotilassäädylle. Huolimatta siitä muutoksesta, piiskaaminen on vieläkin sallittu koulussa, sotilasvankilassa, koululaivalla ja tuossa pikkumaisuuden koulussa, jota nimitetään kodiksi. Piiskurikiihkoilijaa, joka julkeasti vaatii enemmän piiskaa, aivan niinkuin huudetaan enemmän sotaa, enemmän häpeämättömyyttä ja vähempiä veroja, siedetään, jopa tyydytetäänkin siitä syystä että koska meillä ei ole mitään siveellistä päämäärää, me olemme kyllin järkeviä ymmärtääksemme ettei mikään muu kuin raaka voima voi pakoittaa muita seuraamaan itsekästä tahtoamme. Pelkuruus on aivan yleistä. Isänmaallisuus, yleinen mielipide, vanhempien velvollisuus, kuri, uskonto, siveys ovat ainoastaan toisia nimityksiä peloitukselle; ja julmuus, ahmaaminen ja herkkäuskoisuus kannattavat pelkuruutta. Me leikkaamme kurkun vasikalta ja ripustamme sen roikkumaan takajaloista ja kuolemaan verenvuodosta, jotta vasikkakotlettimme tulisi valkoiseksi. Me naulaamme hanhen lautaan kiinni ja ahdamme sen täyteen ruokaa, sillä meistä sen maksatauti maistuu hyvältä. Me revimme pikku linnut kappaleiksi koristaaksemme neitosiemme hattuja. Me silvomme kotieläimiämme aivan ilman mitään syytä, seurataksemme julmaa tapaa vain. Ja me asetamme eläimiä mitä hirvittävimmän kidutuksen alaisiksi toivoen siten löytävämme jonkun ihme-parannuskeinon omille taudeillemme.

Huomatkaapa vielä että nuo kaikki eivät ole harvinaisia paheitten kehitysmuotoja, joita kaikki hyvät ihmiset valittavat ja vastustavat. Tässä emme ole puhuneet sanaakaan Neerojemme julmuuksista, vaikka meillä tietysti on Neeroja tavallinen prosenttimäärä. Lukuunottamatta muutamia sotilas-esimerkkejä, jotka mainitsimme ainoastaan osoittaaksemme että gentlemannin kasvatus ja asema, kunniantunnon, esprìt de corps'in, julkisuuden ja vastuunalaisuuden vahvistamina, eivät anna suurempia takeita käytökseen nähden kuin suurten laumojen intohimot - lukuunottamatta noita esimerkkejä, kaikki muut mainitsemamme tapaukset ovat jokapäiväisyyksiä, poimittuja sieltä täältä parhaimpien kansalaisiemme tavallisesta elämästä ja kiihkeästi puolustettuja sanomalehdissämme ja saarnastuoleissamme. Itse humanitaaritkin, jotka inhoavat niitä, kiihoittuvat niitten johdosta murhaamaan. Brutuksen ja Ravaillac'in miekat ovat vielä toiminnassa Caserion ja Lucchenin käsissä, ja pistooli on tullut sen avuksi Guiteau'n ja Czolgosz'in käsissä. Meidän parannuskeinomme ovat vielä rajoitetut joko sietämiseen tai surmaamiseen. Ja surmaaja surmataan vielä lain nojalla, perustuen siihen periaatteeseen että kaksi mustaa on yhtä kuin yksi valkoinen. Ainoan uutuuden löydämme metoodeissamme: dynamiitin keksintö on vaihtanut Hamiltonin liiaksi ladatun kiväärin pommiin. Mutta Ravacholin sydän palaa samalla lailla kuin Hamiltoninkin. Ne jotka maailman tuntevat, eivät siedä ajatella sitä, vaikka he ottaisivatkin huomioon mitä laajimmassa määrässä köyhyyden painon köyhissä ja pelkuruuden rikkaissa.

Puolustukseksemme voimme vain sanoa että ihmisten täytyy elää ja antaa muitten elää määrättyyn asteeseen asti. Hevonenkin, töppöhäntäisenä ja kuolaimet suussa, huomaa että sen orjuutta lieventää se seikka, että jos isäntä kokonaan laiminlöisi sen ruuan ja levon, täytyisi hänen kustantaa itselleen uusi hevonen joka toinen päivä, sillä hevosta ei voi käyttää työssä kuoliaaksi ja sitten ottaa ilmaiseksi toinen hevonen, niinkuin voi tehdä työmiehelle. Mutta tällä välinpitämättömän itsekkäisyytemme luonnollisella rajoituksella on myöskin rajansa, osittain meidän lyhytnäköisyydessämme, osittain tahallisissa laskuissamme, niin että meillä on paitsi miestä, joka omaksi häviökseen pelkästä ahneudesta lyhentää hevosensa elämän, myöskin raitiovaunu-yhtiö, joka on laskenut, että vaikka hevonen voi elää 24 jopa 40 vuotiseksikin, on edullisempaa tappaa se työllä neljässä vuodessa ja sitten ostaa uusi uhri. Ja ihmisorjuus, joka on saavuttanut korkeimman tunnetun asteensa meidän aikanamme vapaan palkkatyön muodossa, on kohdannut samoja personallisia ja kaupparajoituksia sekä vaikeuttamiseensa että lieventämiseensä nähden. Nyt kun palkkatyön vapaus on aikaansaanut työvoimain vähyyden, kuten esim. Etelä Afrikassa, johtava, englantilainen sanomalehti ja johtava englantilainen viikkolehti ovat julkisesti ja anteeksi pyytämättä vaatineet palaamista pakkotyöhön, s.o. rupeamaan käyttämään samoja keinoja, joilla egyptiläiset, kuten otaksumme, rakensivat pyramiidinsa. Me tiedämme nyt että taistelu orjuutta vastaan XIX vuosisadalla onnistui yksinomaa siitä syystä että sellainen orjuus ei ollut vaikuttavin eikä vähimmin inhimillinen tapa, jolla työtä saatettiin käyttää hyväksi, ja maailma pyrkii nyt vielä vaikuttavampaa systeemiä kohti, joka on hävittävä työntekijän vapauden, saattamatta hänen isäntäänsä vastuunalaiseksi hänestä.

On kumminkin aina olemassa hiukan lievennystä: kapinan pelko, ja myöskin ystävyyden ja mieltymyksen vaikutukset. Sanokaamme siis vielä kerran ettemme tässä lausu mitään syytöstä maailmaa vastaa siitä mitä sen rikolliset ja hirviöt tekevät. Inkvisitsionin polttorovioita sytyttivät vakavasti uskonnolliset ihmiset, jotka olivat niin ystävällisiä ja hyviä kuin kuka tahansa suinkin. Ja kun neekeri kastetaan petroleumiin ja pistetään tuleen Amerikassa meidän päivinämme, niin ei hän suinkaan ole hyvä mies, jonka konnat lynkkaavat, ei, hän on rikollinen, jonka arvossa pidetyt, ylevät, armeliaat, siveellisesti loukkaantuneet kansalaiset lynkkaavat. Ja vaikka nämä kansalaiset toimivat ulkopuolella lakia, ovat he kumminkin armahtavampia kuin Amerikan vallanpitäjät ja tuomarit, jotka vielä äskettäin tuomitsivat ihmisiä yksinäiseen koppiin ei viideksi kuukaudeksi, kuten meillä on tapana, vaan viideksi vuodeksi tai pitemmäksi ajaksi. Meidän siveellisten hirviöittemme töitä ei ollenkaan voi verrata Bartolomeus-yöhön tai muihin yhteiskunnallisen sekasorron satunnaisiin puhkeamisiin. Tuomittakoon meitä vain parhaimpien piiriemme luvallisten ja arvossa pidettyjen tapojen mukaan, ja sen, joka tuntee asiat ja on kyllin voimakas katsomaan niitä suoraan silmiin, täytyy myöntää, että ellei meidän sijaamme astu ylevämpi olento — sanalla sanoen yli-ihminen — pysyy maailma vaarallisten petojen luolana, jossa meidän satunnaiset yli-ihmisemme, Shakespearit, Goethet, Shelleyt ja muut samanlaiset, saavat elää yhtä varovasti kuin jalopeurain kesyttäjät, pitämällä asemansa koomillisuutta ja ylemmyytensä arvoa korvauksena kauhusta, joka heillä on toisella puolella, ja yksinäisyydestä toisella.