Octavius (nousten nyrkit puserrettuina). Kuka on se konna?
Anna. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.
Octavius (vaipuen taas tuolilleen). Kuinka hirveätä!
Tanner (suuttuneella ivalla). Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. (Hän astuu Octaviuksen luo). Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme ansaitsevaksi?
Octavius. Elä ole raaka, Jack.
Tanner. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja, harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä täyttämään — lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt, poika meille on annettu", — sen sijaan te kaikki, — jotka olette iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta — nyt venytätte naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.
Ramsden (kirkuen raivosta). Minä en salli tuommoista häpeämätöntä puhetta oman kattoni alla (hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään).
Tanner. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?
Anna. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?
Tanner. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?