Anna. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.
Tanner. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain, jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.
Anna (epäillen). Mitä?
Tanner. Sieluni.
Anna. Oh — ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.
Tanner. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia. Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla, mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia toisia kohtaan. — Silloin minullekin tuli velvollisuuksia. Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita minussa itsessäni.
Anna (hiljaa). Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä mieheksi, minä naiseksi.
Tanner. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä voin muistaa — saanko sanoa mitä me voimme muistaa? — vaikka me emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui, oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.
Anna. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.
Tanner. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?