Anna. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit minuun?
Tanner. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi minussa —
Anna. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack raukka!
Tanner. Niin — sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta, vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten sopivan.
Anna. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.
Tanner. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.
Anna. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.
Tanner. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.
Anna. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta minua.
Tanner. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan vapautustani vastaan.