Tanner. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.
Straker (iloisen happamasti). Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.
Tanner (painavasti). Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.
Straker. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.
Tanner. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi, voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita neiti Whitefieldiin nähden?
Straker. Siksi että neiti tahtoo toista.
Tanner. Mitä tyhjiä! Ketä toista?
Straker. Teitä.
Tanner. Minua!!!
Straker. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.