Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa. Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa, ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste, jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä, asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita, joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.
JAURES'N KUOLEMA.
Kaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut Jaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän kuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran painolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi jokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei ainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä hänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi Jaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta käsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet Ranskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen, joka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa henkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen maansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian paljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein pimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa yhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen täyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä edellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen, tietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot vaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä sekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen määräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka ilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme, vaan totuutta.
Sosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja edustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että sotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään, vaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen pääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä tarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan "kuninkaiden urheilua", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua kuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla huvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet huutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla, missä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen sotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä koneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää kiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene tuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä kauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei unohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri, ulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset tuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden vähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen, ahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan hankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla liehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia purkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen tietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä kertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria hirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä mukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on tarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän lausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän ennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät juhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja romanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja muututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin sellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka konsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi hurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me palvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä uskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan järkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi sitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut jättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen aksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan siitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen valehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset eivät kykene käsittämään totuutta.
Tämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella harrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman edun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät toisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on niin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena on säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla. Ja sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin työläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä kukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin ei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka nylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia yleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla rikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme on paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin mieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta kapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja sotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten alaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin voivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata hänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja maksaa sekä pääoman että korot.
Niin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva sotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi monista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä on yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys mahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi petos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei kannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että sivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon pyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan sivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.
MAINEEN KOHTALO.
Meillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin vararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että militaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan ryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli sille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan sellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja perusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman kulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan tuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von Bernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän sotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on deductio ad absurdum. Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon huomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa voi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla. Täytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää kaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset ovat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet sotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja kuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan preussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa taisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään. Tyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia ja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut parempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin, Jenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin ulkopuolella viheltäen "Marlborough hän sotaan kulki", sillä välin kuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni luotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään osaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun jo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena vaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli neljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä repiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden maiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko ihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi hänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti kansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon olisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa Ranskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen päästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa militarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna on sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan sama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.
PÄÄKOHDAT TOISTETTUINA.
1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa että Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi englantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan jotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi sotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman Venäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan tappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on pahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan valtakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää Venäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka voisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi, että ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin hyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään; se on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat emme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin kovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät, silloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa Amerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.