Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.
Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat — valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! — kohdistamaan toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen, jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta — tai, kuten meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa — että meidän sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa, mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta, vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin, että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.
TUOMIOPÄIVÄ.
Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi, jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä (hochnäsig, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.
JUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.
Mitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään kolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään miekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei laisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme sanakirjaan.
Junker = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna, maalaisaatelinen. Junkerherrschaft = junkkariherruus, maanomistaja-valta. Junkerleben = maalaisaatelisen elämä; (kuv. ) hilpeä elämä. Junkerpartei = maalaisaateli-puolue. Junkerwirtschaft = maalaisaateli-puolueen toiminta.
Näemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen Preussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin täydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä konsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä hiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava ihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen etupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa tämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja jotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora saksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi kuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on omahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari. Tarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan sanoen kaikkialla.
Perin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut asianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue kulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää rumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat luokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki, jotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää asemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä ansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin aitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin Sir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät sotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa kynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.