Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia. Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella. Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa. Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia, vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä "puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa, sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala! miten kävisi, jos se hyökkäisi meidän kimppuumme?" Me täällä Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä Dorkingin taistelu. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena, tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. Dorkingin taistelu meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!" Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan puolesta. Dorkingin taistelun antamaa esimerkkiä noudattivat sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat. Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin Totuus laivastosta, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin Ilmasota (joka sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen. Alussa, Dorkingin taistelun edustamassa vaiheessa, oli sävy pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat, sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa lukea The Hibbert Journal'in lokakuun numerosta 1914, missä sen esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies, joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista "kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan. Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee, huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa hänen ajatuskantaansa, hänen suhtautumistaan sanasta sanaan.
PATA KATTILAA SOIMAA.
Suvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi. Omasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja pilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme satoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa armeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-, neljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen ihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että rauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina minun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan kustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan käyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä sotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden vapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen vakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä, joiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean väärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on pysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata tekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on heidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin ja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta Kaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta eikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat vastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole moittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat "koittavan päivän" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta meikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet, että "sen täytyy koittaa". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme preussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta Machiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi vuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja sitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja Amerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee Amerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä salakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi. Niiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman riidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat ärisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja hampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen toisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi toimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa hävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen jingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta se on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon päivänä.
Ja nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.
KENRAALI VON BERNHARDI.
Monen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin sopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa puolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo tosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja jos hänen olisi tarjottava valeita — minkä hän epäilemättä tekisi yhtä paksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen upseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa — niin hän tietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa meidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen turmeltuneisuuttakin.
Tosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja maailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä asiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo oppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat "öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi, opiksi joka saarnaa pirullista pahuutta." Hän omaksuu vilpittömästi tuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat olisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea oppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme sallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille vaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla etelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla, että ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan hyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on epäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen suuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin junkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on sellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja Saksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian, Itävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan ensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa maassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän väliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen tilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen täsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa tämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei tahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen omansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän teki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään alistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja antamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he nauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme häntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan saattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa asemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria vastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on siitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan kynsin ja hampain kamppaillen.
MILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.
Epävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian, eipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen brittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin hyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei tarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille suurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi Loistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä mielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he ovat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan juuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse asiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka kukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme, kuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota toteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti. Otaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja mainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan Rheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen afäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että me hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin kuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa asumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien teekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen palkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin mokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta minullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu millään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy otaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen maine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää sotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman ja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt olemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey esittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: "Venäjä ja Ranska ovat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit nöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos voitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme murskanneet ja riisuneet aseista!" Mitä hyötyä on silloin kaikesta tästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa muodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu paljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä "luonnollisen vihollisuuden" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan samoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään, että tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista painostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa, kuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen vettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.
Jätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi tehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla kustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan kustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme mieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa India ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin liittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin Mandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy suunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois venäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä Pohjois-Afrikassakin — mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata itselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen urheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan "elää vaarallisesti". Historia osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.