MITÄÄN OPPIMATTA — KAIKKI UNOHTAEN.

Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti, ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään. Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.

Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat, joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi, eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä, lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa, ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.

OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.

Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni laajemman maailman suopeuteen.

Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys. Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor Hugon mukaan on syynä siihen, miksi Mitta mitasta on suhteellisesti vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa "Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa itsekäs tekopyhä. — Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.

Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim. Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme. Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta, niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään; silti uskomme teidän vakuutuksianne — vaikka asia onkin meille samantekevä — ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen luonteestaan."

MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.

Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden — olen jo kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset tajuamaan sitä — että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus, surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä, mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi, ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee. Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.

Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä, että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen) pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan, sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa) raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.