Ja nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on luultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden ajan), kysyy varmaankin: "Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on tehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus tukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?" j.n.e. Kaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta kuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat pääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska tarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme käyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön tilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä merkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä meillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta sotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko tuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja traditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija, eikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen lorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan Englannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen hölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia. Epäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me kaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme olemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella lihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus häpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta päästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön juonen viralliset puolustelijat.

MITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.

Koska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan kykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan meidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja ulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean virallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian kypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin terve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla, mitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se olisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin militaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama, että "sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta". Asia on varsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa turvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja taistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen enempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme me, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin; mutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen vuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään shakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset ovat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla harvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan kuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi hyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi tehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi vielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan julkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä asevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin tuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja diplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen. Hyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan muserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan ylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut taistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden valtojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta, varsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän hallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun — ja vaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista kuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi ymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa edessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä olisi ollut hyökkäävänä puolena — silloin Saksa olisi joutunut oikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes taistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu ultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin salamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice Bunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu selviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi jättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat todellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä peliä.

MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.

Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden? Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä, niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis: militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St. Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää, jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin, mutta paljoa kykenevämpi.

MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.

Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin, Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain; ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan. Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen. Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella. Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!" Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi! Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama: meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig, Napoleon ja koko heidän sukunsa.

Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin yksikään casus belli voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä: suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta, niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme — eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen: junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin, kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.

SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.

Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät syytä siihen, minkä vuoksi me — sen sijaan että teimme sopimuksen Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun — emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja Pietarissa — suokaa anteeksi, Petrogradissa — kehottaneet meitä pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen? Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin — toistamme sen vieläkin — tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"