Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen, entente'n piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina. Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana. Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin tahtoi ja kuten minä The Daily News'in palstoilla ehdotin tehtäväksi yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen, halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella, sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan: ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.
H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.
Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä. Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä "ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa, tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa". Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus, että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville. "Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan, joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.
Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.
ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.
Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.
Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" — "Mitä maksaa Tom Man?" — "Äänioikeus naisille!" — "Oletteko käynyt hiljattain Indiassa?" — "Tehkää McKennasta Kaiser!" — "Rakas vanha Herbert Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.
Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä, siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen, ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.
Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se, ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.