Näitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä tehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän diplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja luokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin, että diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin kirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja joutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista tarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse kuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä Yhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat parlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa tilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin tätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka täydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan seuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen traditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa vakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen valtaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja sanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja naiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän tietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä; mutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei ainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan jolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa rahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla luokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että meikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön vaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin, meikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne kuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät sanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin puoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa palkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen palvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on kansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme kansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.

RAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.

Puhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys käsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on valmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on soturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on fyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja ammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin, milloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät turnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit juoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi miljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta tarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole kasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät, visvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit eivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on tehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi valmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata synnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi tosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman pommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat toisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja marseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: "Kyllä rahaa lentää saa, kymmentuumainen kun paukahtaa." Helppoa on moittia Norman Angelia ja Blochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan aiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa huomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan sille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata koskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes itsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä saksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin syydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai myöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja onniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells [kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme. Tämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu aikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen kuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään. Kansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin kuin oman henkensä hinnalla.

SANKARIMIELTEN KANTA.

Kysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme äärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin meikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden mielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista, kun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet maahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea käsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: "Ei riitä, että kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella sitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja yhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee kymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme peräytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme uuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä liikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo aluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin Portsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa." Näin puhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin Draken käyneen armaadan kimppuun.

PELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.

Mutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on ihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista nöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla raivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja joukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä samoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava pahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi murhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen kohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser on lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä, ja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin perinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme näistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä hunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille hunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin suinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen pitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa. Mutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin heidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät merkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä, mitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat niistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.

AFÄÄRIKANTA.

Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet, joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista, mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja; kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta. Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi. Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen; ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.

Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.