"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme", alkoi nyt mestari Grand puhua, "mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua ryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita, jotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa urhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen merisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi."
"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla ryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana" — vastasi drotsi Pietari, "niin silloin hän ei ole ritarikunnalle kunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka rohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja niinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä tanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa häntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme vieläkin vähemmän."
Mestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani taas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin Jaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan kuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen olevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia, mutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. "On sentään hyvä", sanoi hän ivallisesti — "että vieraat ruhtinaat huomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa tunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin kunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia urheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin ansaitun kunnian."
"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti", sanoi drotsi Pietari rauhallisesti, "uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota kunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään mahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista toimintatapaa."
"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä", vastasi mestari Grand katkerasti, "ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien mukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä totuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen virkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus silmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren mahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan siinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani kuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia lakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin hankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna kuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle liehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies näyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni poski taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä hituistakaan omaatuntoa ja kunniaa."
"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra", sanoi drotsi Pietari painolla, "taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille, että oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä silloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja ja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät sovitusta omille — rikoksilleen!"
Mestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia vieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan käänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi äkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut Soerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa, ja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan heistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja oliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun Kristina-neidon tähden.
"Se on liiankin totta!" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. "Siinä meillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä synninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala koettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille, että kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata itseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat rehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä", lisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, "että kaikkivaltias, jonka käsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja ruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja sydämeltään nöyrät".
Linnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa kuunnellessa. "Niin, niin", huokaili hän, "me olemme kaikki ihmisiä! — Valta ja arvo ovat katoavaisia."
"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut, arvoisa herra", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi terävästi tuomiorovastiin, "mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti ja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en tahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta, jos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että he eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään valtaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään taivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja."